Helmeilevää

Kannattaako luontoa suojella, maailmanloppuhan tulee..

2010-05-15T05:21:00.000-07:00

Niin hullulta kuin se ehkä kuulostaakin, minua vaivaa usein sellainen vahvasti fatalismia muistuttava ajattelu, että miksi ihmeessä tehdä yhtään mitään, kun kaikki menee kuitenkin omia ratojaan. Kristittynä lisäksi ajattelen, että se "omia ratojaan" tarkoittaa Jumalan johdatusta, jonkinlaista ennalta määräämistä tai vähintään ennalta tietämistä. Miksi siis rimpuilla minkään tavotteiden eteen, kun pelin tulos on jokatapauksessa ennalta päätetty?

Näin auki kirjoitettuna tällainen ajatus tuntuu helposti aivan järjettömältä. Mutta jos alkaa viedä sitä hiukan eri alueille, huomaa, ettei se ole mitenkään harvinainen ajatus kristittyjen parissa.

Otetaan esimerkiksi luonnonsuojelu.

Kuinkahan monta kertaa olenkaan kuullut erilaisten kristittyjen suusta, että johan sen kaikesta näkee [ilmastonmuutosuutiset], miten oikeassa ilmestyskirja oli, ahdistavia luonnonmullistuksia sisältävä maailmanloppu on tulossa, turha tässä mitään on edes yrittää.

Usein nämä maailmanloppuun vetoavat kristityt eivät myöskään halua kuullakaan keinoista hillitä ilmastonmuutosta ja onpa niitäkin kristittyjä, jotka uskovat korkeamman voiman ohjailuun niin aukottomasti, että kieltävät ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen kokonaan.

Tänään satuin avaamaan raamatun Joonan kirjan 4.stä luvusta, eli kohdasta, jossa Joona on muutaman merellisen ja kalaisan mutkan jälkeen lopulta päätynyt Niiniven kaupunkiin. Tulikivenkatkuinen parannussaarna on pidetty ja Joonan suureksi ihmetykseksi, se on jopa tepsinyt! Niiniven asukkaat päättävät tehdä parannuksen ja myös Jumala katuu hävitystä, minkä oli aikonut Niiniven kaupungille tehdä.

Minusta on todella hämmästyttävää, miten ratkaiseva rooli yhdellä ihmisellä, siis Joonalla voikaan olla tällaisessa maailmanhistoriallisesti merkittävässä hetkessä, jona päätetään yli sadantuhannen ihmisen kohtalosta (plus eläimet ja kasvit päälle).

Se fatalisti-minä, josta kerroin tekstin alussa, olisi paljon taipuvaisempi uskomaan, että se, mitä Jumala on päättänyt Niinivelle tehdä, tapahtuu jokatapauksessa, eikä yhden Joonan rimpuiluilla suuntaan tai toiseen, ole siinä mitään vaikutusta.

Mutta Joonan kirja on toista mieltä.

Kiinnostavaa on myös se, miten myös Joona itse kapinoi oman roolinsa ratkaisevuutta vastaan. Hän on valmis hyväksymään Jumalan sanansaattajana toimimisen (tulevasta tuhosta saarnaamisen), mutta ei sitä, että hänen saarnansa vaikutuksesta Jumalan mieli ja suunnitelma muuttuisivat. Vai miten muuten voisi tulkita sen, että Joona hermostuu siitä, että Niiniven kaupunkia ei parannussaarnan jälkeen hävitetäkään.

Joitain viikkoja sitten Sana-lehdessä oli mieleenjäävä haastattelu, jossa lanseerattiin käsite "putoavan varpusen teologia". En muista haastateltavan nimeä, mutta kyse oli haastateltavan ihmetyksestä siitä, kuinka vuorisaarnassa puhutaan, että "yksikään varpunen ei putoa maahan, Jumalan sitä sallimatta" ja kuitenkin tämä meidän maailmamme on täynnä eri tavoin maahan putoavia varpusia (ja ihmisiä).

Sana-lehden haastateltavaa tämä ristiriita näkyvän todellisuuden (varpuset putoavat!) ja vuorisaarnan (varpuset eivät putoa Jumalan sallimatta) välillä häiritsi siinä määrin, että hän lopulta keksi tämän "putoavan varpusen teologian". Teologian sisältö oli kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että Jumala on läsnä myös putoamisessa, mutta putominen (, joka tarkoittaa tässä kaikkea kärsimystä) ei ole jotain sellaista, minkä Hän aktiivisesti valitsee jokaiselle luodulleen.

Ehkä oma käsityskykyni vetää tästä ja Joonan kirjasta yhteensä sellaisia johtopäätöksiä, että ainoa todella fatalistinen asia tässä (kristityn) maailmassa on se, että Jumala on ja että hän on meitä lähellä pysyimmepä sitten siivillämme tai putosimme.

Nimittäin, jos Joonan saarna (ja sitä seurannut Niiniveläisten parannuksenteko) johti yli 100 000 ihmisen fyysiseen pelastumiseen tuhosta, niin miten ihmeessä kenen tahansa teot ja valinnat eivät vaikuttaisi ratkaisevasti sekä hänen omaan, että hänen läheistensä elämään.

Luonnonsuojelijana haluan tietysti myös muistuttaa, että sama ihmisen ratkaiseva vaikutusmahdollisuus ulottuu epäilemättä myös tämän maapallomme tuhoon tai pelastukseen, ilmassa pysymiseen tai putoamiseen.

Vaikka Jumala onkin luvannut olla läsnä (ja tietoinen) meidän putoamisestamme, hän tuskin toivoo, että omalla toiminnallamme (loputon kerskakulutus ja ilmastokaasujen päästö) pudotamme pois mahdollisuuden hyvään elämään niin suurelta osalta hänen luomakuntaansa, kuin mitä ilmastonmuutos ja sen oheisilmiöt (tulvat, pyörremyrskyt, lämpeneminen, ym.) pahimmillaan voivat aiheuttaa.

Ehkä me kristityt voisimme oppia Joonan kirjasta sen, että Jumala kyllä haluaa meidän saarnaavan (kuten halusi Joonan saarnaavan). Mutta Jumala haluaa meidän myös näkevän, kuinka maailma muuttuu ja hyvin ratkaisevia ja konkreettisia asioita tapahtuu meidän saarnamme tähden.

Mikä voisi olla sellainen saarna, jonka tuloksena 100 000+ ihmistä ja vielä eläimet päälle pelastuisivat tuhosta? (Nykyväestömäärään suhteutettuna tuo 100 000 pitäisi kyllä todennäköisesti kertoa vähintään sadalla..)

Oliko Jeesus vegaani?

2010-04-15T15:22:00.000-07:00

Jeesuksesta on tehty vaikka mitä. Joillekuille hän on homo, toisille feministi, kolmansille vapaustaistelija, neljänsille hippi ja viidensille kirkkokonservatiivi.

No, kuten otsikko jo paljastaa, minulle Jeesus on tietysti vegaani, eikä vain vegaani vaan vegaaneitten vegaani, kaikkien vegaaneitten äiti ja suuri eläinoikeustaistelija. Miksi?

Aloitetaan vaikka paimen-vertauksesta. Johanneksen evankeliumin 10 luvussa Jeesus sanoo olevansa tavallista parempi paimen:

"Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta."

Sen sijaan hyvän paimenen vastakohtaa, varasta hän kuvaa seuraavasti:

"Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän."

Vielä Jeesus toistaa, että kaikille tulisi selväksi:

"Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta."

Hyvän paimenen toisen vastakohdan, palkkapaimenen Jeesus sanoo toimivan näin:

"Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, koska palkkapaimen ei välitä lampaista."

En tiedä, onko kukaan muu koskaan kehdannut tulkita tätä raamatunkohtaa niin, että Jeesus tässä todella puhuisi lampaista. Tietysti puheella on myös ilmeinen vertauskuvallinen taso (me ihmiset), mutta yhtä outoa kuin se, miten kirjaimellisesti tietyissä piireissä halutaan noudattaa Paavalin tokaisuja "naisen paikasta" tai "vaimojen vaikenemisesta" tai Mooseksen luomiskertomusta "7 päivän luomisesta", on se, miten johdonmukaisesti näitä Jeesuksen sanoja on luettu tarkoittamaan vain ihmisiä, ei siis lainkaan lampaita, joista tässä kirjaimellisesti kuitenkin puhutaan.

Koska kristinuskoa on niin pitkään saarnattu niin ihmiskeskeisenä uskontona täytyy epäileviä nyt muistuttaa, että kyllä raamatussa ihan varmasti puhutaan muistakin kuin ihmisistä (muutenkin kuin vertauskuvamielessä). Esimerkiksi Paavali puhuu Roomalaiskirjeen (8 luvussa) koko luomakunnasta näin:

"Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen, ei omasta tahdostaan, vaan hänen, joka sen on alistanut. Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta, Jumalan lasten vapauteen ja kirkkauteen."

Mutta Paavalista takaisin Jeesukseen. Siis, millä perusteella Jeesus oli vegaanien vegaani? Jeesus sanoi mm. nämä kiehtovat sanat: "Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää."(Joh 6:51)

No, miten tämä taas liittyy veganismiin? Paljonkin. Kuten Jeesus aiemmassa katkelmassa sanoi, hän "panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta". Ja sen hän muuten todella tekeekin. Kuten kaikki varmaan tietävät, Jeesusta edeltäneessä uskonnossa, juutalaisuudessa ihmisen Jumalakelpoisuus perustui eläinuhreihin tai ainakin ne olivat hyvin tärkeä osa sitä, suorastaan keskiössä ihmisen ja Jumalan kohtaamisessa. (Aabrahamkin oli jonkilainen esivegaani, kun oli valmis eläimen sijaan uhraamaan oman poikansa saavuttaakseen Jumalakelpoisuuden.)

No Jeesus meni tässä kaikkein pisimmälle ja uhrasi itsensä ruokkiakseen maailman ja säästääkseen kaikki tulevatkin lampaat ja härät ja viiriäiset ja vuohet ja oinaat ja muut uhrieläimet. Tästä näkökulmasta käsin on täyttä saivartelua kieltää Jeeuksen veganismi vetoamalla siihen, että Jeesus söi pääsiäislammasta. Mitä on yksi lammas tai vaikkapa 30 pääsiäislammasta (Jeesushan tiemmä eli 30 vuotta) sen rinnalla, että hänen tekonsa (ristinkuolema) ansiosta säästyi 30 miljardia pääsiäislammasta, joita ei eläinuhrirituaalin poistumisen jälkeen juutalaisuutta seuraavassa uskonnossa, kristinuskossa enää tarvittu.

Toinen asia on sitten se, kuinka suuri osa kristikansaa innolla tarttui tähän helpotukseen, että eläimiä ei enää tarvittu sijaisuhreiksi ihmisten syntien sovittamiseen. Ja kuinka suuri osa kristikansaa vain hieroi tyytyväisinä vatsojaan siksi, että pientäkään osaa eläimistä ei enää tarvinnut syöttää papeille tai polttaa tuhkaksi taivaalle, vaan kaikki palaset saatiin pistellä omaan poskeen vaikka joka päivä juhla- ja rituaalipäivistä viis veisaamatta.

Vielä loppuun haluan muistuttaa Paavalista, joka Roomalaiskirjeessä (14 luvussa) sanoi näin:

"Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi".

Jos joku vielä elää tietämättömyydessä siitä, kuka se loukkaantuva veli mahdollisesti voisi olla (en nyt puhu itsestäni) lainaan alle Hare Krishna liikkeen kirjaa Ajaton viisaus, jossa kristitty Kardinaali Danielou ja Hare Krishna liikkeen johtohahmo Srila Prabhupada keskustelevat (lainaan vapaasti):

Srila: Ajatelkaa vaikka lehmää, me juomme lehmän maitoa, siksi se on kuin äitimme. Kun se on vanha, eikä enää pysty antamaan maitoa, leikkaatte lehmältä kaulan poikki. Onko se inhimillistä? Älkää tappako lehmiä. Se on mitä suurin synti. Ihminen ei voi ymmärtää Jumalaa, mikäli hän on syntinen. Ihmisen tärkein tehtävä on oppia ymmärtämään Jumalaa ja rakastamaan häntä. Jos jatkatte syntien tekemistä, ette koskaan voi oppia ymmärtämään Jumalaa, puhumattakaan rakastamisesta.

Kardinaali: Kristinusko hyväksyy lihanasyönnin siksi, että sen mukaan alemmilla eläimillä ei ole sielua, kuten ihmisillä.

Srila: Kaikilla elämänlajeilla on sielu. Ruumis on kuin vaatekerta. Teillä on musta puku yllänne ja minulla sahraminvärinen. Mutta vaatteittenne sisällä te olette ihmisoloento ja minä olen myös ihmisolento. Samalla tavoin eri eläinlajien ruumiit ovat kuin erilaisia pukuja. On olemassa 8 400 000 lajia tai pukua, ja jokaisen sisällä on henkinen sielu, joka on osa Jumalaa. Olettakaa, että miehellä on kaksi poikaa, kummatkin erilailla ansiokkaita. Toinen saattaa olla korkeimman oikeuden tuomari ja toinen tavallinen työläinen, mutta isä tunnustaa kyllä molemmat pojikseen. Hän ei tee heidän välillään mitään eroa ja ajattele, että tuomari-poika on kovin tärkeä, kun taas työläispoika ei ole lainkaan arvokas. Jos tuomarina toimiva poika sanoisi. "Rakas isä, sinun toinen poikasi on täysin hyödytön. Salli minun leikata hänet kappaleiksi ja syödä hänet", luuletko, että isä sallisi sen?

Kardinaalin ja Srilan keskustelu jatkui kirjassa vielä pitkään ilman yhteisymmärrystä. Jos kardinaali olisi noudattanut Paavalin ohjetta olla loukkaamatta veljeä lihansyönnillä tätä turhanpäivästä väittelyä ei olisi ollut ja yksi vihollisuuden raja-aita intialaisten hindujen (sekä heistä polveutuvien krishna-uskovaisten) ja meidän kristittyjen välillä olisi ehkä kaatunut.

No, kardinaali piti kiinni oikeudestaan lihansyöntiin koko väittelyn ajan ja lopuksi Srila tokaisi (suuttuneena?):

"Lihansyöjiä odottaa rangaistus. Eläinten syöjistä tulee tiikereitä, susia, kissoja ja koiria seuraavassa elämässään, jotta he saisivat paremmat mahdollisuudet tyydyttää [raatelu]toiveitaan ja [lihan]himojaan."

Kunpa saisin nähdä kirkon sisältä nousevat valtavan ekokristillisyyden liikkeen, joka haluaa veljellistä rakkautta kaikkiin maailman kasvissyöntiä painottaviin uskontoihin Paavalin hengessä ja on valmis vaikka kuolemaan lampaitten edestä Jeesuksen hengessä.

Kukapa tietää, vaikka viimeisellä tuomiolla, kun lampaita ja vuohia jaetaan eri leireihin ja vain osalle tipahtaa taivaspaikka, Jeesus sanoisikin kettutytöille:

"Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti. (Matt.25:34)

Ainakin ihmisten ja eri eläinlajien rauhallisen yhteiselon valtakunta on ollut valmiina maailman luomisesta lähtien, kuten Jesaja (11:6) sanoo:

"Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen, vasikka ja leijonanpentu syövät yhdessä ja pikkupoika on niiden paimenena."

En tietenkään voi väittää, että taivasten valtakunta tulisi yhtään sen nopeammin, vaikka kaikki maailman ihmiset tällä punaisella sekuntilla lopettaisivat kaiken niin toistensa kuin eläintenkin tappamisen. Minulle tämä tuttu rukous kuitenkin puhuu rauhasta kaikkien lajien välillä:

"Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä niin kuin taivaassa." (Matt.6:10)

Toivottavasti voin sitä omallakin elämälläni edistää edes pieneltä osin.

Mitä Jumala ajattelee kasvissyönnistä?

2010-03-26T00:10:00.000-07:00

Hei taas pitkästä aikaa kaikki satunnaiset ja vakituisemmat lukijat. Tänään aion kirjoittaa kasvissyönnistä ja siitä, mitä Jumala ehkä ajattelee siitä.

Lopetin itse lihan syömisen 16-vuotiaana siitä yksinkertaisesta syystä, että minusta tuntui pahalta syödä eläimiä. Opettelin syömään enemmän kasvikunnan tuotteita niin monipuolisesti kuin osasin, värikkäitä marjoja, vihreitä vihanneksia, multaisia juureksia sekä erilaisia herneitä, papuja ja linssejä. Lihaa en koskaan kaivannut, mutta maitoa join, vaikka tiesin, että lypsävät lehmät saavat joka vuosi uuden vasikan, joka menee lihateollisuuden ovesta jauhelihaksi ja että loppuun lypsettyjen äitilehmien kohtalo on vielä surkeampi.

Kananmuniakin söin satunnaisesti, vaikka tiesin, että muniva kana jaksaa tuottaa oikeankokoisia kananmunia vain noin vuoden ajan (kutsutaan munituskaudeksi), minkä jälkeen kana teurastetaan ja annetaan ruuaksi turkistarhoissa eläville minkeille (sama koskee luomukanoja).

Jyrkkä käännös kasvissyönnistä poispäin tuli parikymppisenä, kun elämääni ui joukko uskovaisia, jotka tuomitsivat kasvissyöntini jyrkästi Paavaliin vedoten. Koska Paavali oli kirjeessään kehoittanut korinttilaisia (1 Kor. 10) ”syömään kaikkea mitä lihakaupassa myydään”, he ajattelivat, että minunkin tulisi lopettaa kasvissyönti ja alkaa taas syödä kaikenlaisia lihatuotteita.

Noudatin kehoitusta ja söin surutta lihaa monia vuosia, ennen kuin asia tuli uudestaan ajankohtaiseksi. Tälläkertaa kimmoke kasvissyöntiin tuli ympäristöasioista. Puhe ilmastonmuutoksesta ja syömisen ja etenkin liharuuan merkittävästä vaikutuksesta ympäristön pilaantumiseen alkoi huolestuttaa minua ja päätin ottaa projektiksi viettää vuoden ilman mitään eläinkunnan tuotteita. En ajatellut, että kyseessä olisi ollut mitenkään hengellinen projekti, vaan puhtaasti ympäristövastuun ottaminen niin äärimmäisellä tavalla mihin suinkin kykenisin.

Vuosi sujui hyvin (mitä nyt muutamia kertoja lankesin punaisen lihan himoon ja huikkailin maitoakin silloin tällöin). (Projektistani voit lukea lisää täältä)

Kun vuosi oli ohi, söin taas kaikenlaisia lihatuotteita muutaman viikon hyvällä ruokahalulla, kunnes onnekseni sain käsiini Antti Nylenin esseekokoelman, Vihan ja katkeruuden esseet. Antti on itse äärilinjan vegaani (ei hyväksy edes nahkakenkiä). Oleellista kirjassa ei kuitenkaan ollut Antin ehdottomuus vaan se, miten hänen omakohtainen ja erittäin voimakas kannanottonsa herätti taas vuosia unessa olleet tunteeni eläinten kärsimykselle ja kas vain, minulta katosi halu syödä lihaa.

Kyseessä todella oli merkittävä asia, nimittäin kun vuosi vegaanina-projektini oli vielä kesken, tunsin usein kiukkua ja kapinamieltä, jos jouduin seurassa valitsemaan ”huonomman” kasvisvaihtoehdon, kun toiset ympärilä söivät herkulliselta tuoksuvia pihvejä ja muuta lihaa. Katkeruuteni lihansyöjille aiheutti jopa sen, että isoissa juhlissa kuten häissä ja usein ihan tavallisessa kyläpöydässäkin söin yleensä surutta liharuokia, vaikka kotona olinkin tarkka niiden suhteen. Sanoin itselleni (ja muille) että seurassa lihansyömiseni johtui kohteliaisuudesta ja siitä, etten halunnut eristää itseäni sosiaalisesti kummallisen ruokavalioni takia, mutta todellisuudessa syyt saattoivat olla yhtä paljon itsekkäät.

Nyt kun olen taas kasvissyöjä, en halua enää turrutttaa itseäni siltä ääneltä, joka sisälläni sanoo, että eläimet ovat kauniita, arvokkaita ja tuntevia olentoja ja että ne ansaitsevat jotain moninverroin parempaa kuin tulla kahlituiksi meidän tuotantolaitoksiimme ja syödyiksi meidän ruokapöydissämme.

Koska tässä vaiheessa useimmat alkavat ajatella sitä, kuinka myös eläimet syövät toisiaan, on tarpeen kysyä, muistatko ehkä miten kauniisti Jesaja 11 kuvaa sitä, kuinka kerran kaikki vihollisuus loppuu jopa petoeläinten ja karjaeläinten väliltä?

”Silloin susi asuu karitsan kanssa
ja pantteri makaa vohlan vieressä:
vasikka ja nuori leijoa ja syöttöhärkä
ovat yhdessä,
ja pieni poikanen niitä paimentaa.

Lehmä ja karhu käyvät laitumella,
niiden vasikat ja pennut yhdessä makaavat,
ja jalopeura syö rehua kuin raavas.

Imeväinen leikittelee kyykäärmeen kololla,
ja vieroitettu kurottaa kätensä
myrkkyliskon luolaan.

Ei missään minun pyhällä vuorellani
tehdä pahaa eikä vahinkoa,
sillä maa on täynnä herran tuntemusta,
niin kuin vedet peittävät meren.”

Tähän kirjoitukseen liittyen tärkein kohta tässä runossa on ehkä:

”jalopeura syö rehua kuin raavas”

Eli jos leijona voi Jumalan unelmassa (ja todellisuudessa, joka kerran on tuleva) elää kasviksilla, niin emmekö mekin?

Oleellista tässä runossa on myös kohta, jossa

”pieni poikanen paimentaa sekä karjaeläimiä, että villieläimiä”

Tuntuu, että kristityt ovat niin usein perustelleet lihansyöntiä juuri ”luomisjärjestyksellä”, sillä miten maailma on annettu ihmisen johdettavaksi. Mutta niihän tässäkin runossa on tehty. Ihminen, se pieni lapsi paimentaa kaikkia näitä eläimiä. Mutta jostain syystä tässä ei sanota, että tämä pieni lapsi haluaisi syödä nämä eläimet. Päinvastoin sanotaan, ettei missään Jumalan pyhällä vuorella tehdä pahaa eikä vahinkoa. Ja myös Jeesuksen opetuksesta mieleeni nousee tähän sopiva ajatus suurimmasta kaikkien palvelijana (Matt.23:11), ei pienempien syöjänä tai teurastajana.

Totta on, että Raamatussa kerrotaan Jeesuksen syöneen lihaa ja kalaa. Näin varmasti on, eikä tämän tekstin tarkoitus ole tuomita lihansyöntiä suoranaiseksi synniksi tai Jumalan tahdon vastaiseksi teoksi sinänsä.

Raamatussa kuitenkin kerrotaan myös Danielista (Dan.1), joka ei syönyt kuninkaan juhlapöydistä mitään muuta kuin kasviksia ja vettä. Myös Paavali, vaikka kehoittikin toisaalla syömään kaikkea mitä lihakaupassa myydään, kehoitti toisaalla välttämään epäjumalille uhrattua lihaa (Ap.t.15:29).

Tässä kohtaa on hyvä muistella, minkä Jeesus nosti yhdeksi keskeiseksi epäjumalaksi jo silloin 2000 vuotta sitten? Kukaan ei voi palvella sekä mammonaa että Jumalaa (Matt.6:2) ja Paavali sanoi saman toisin sanoin, ”ahneus on epäjumalanpalvelusta” (Kol.3:5).

Itse näen, että nykyinen tehomaataloustuotanto perustuu sellaiseen tehon maksimointiin (ja voiton saamiseen, ahneuteen) eläinten hyvinvoinnin kustannuksella, että siitä kieltäytymistä voi hyvällä omatunnolla pitää epäjumalanpalveluksesta kieltäytymisenä siis Jumalan palvelemisena.

Loppuun vielä irrallisia ajatuksia niille, joita (kristillinen) kasvissyönti vielä tämänkin jälkeen epäilyttää.

Muistat varmaan, kuinka Danielista, joka kieltäytyi kuninkaan liharuuista sanottiin, että (Dan.1.) hän ystävineen oli muodoltaan kauniimpi ja myös viisaudeltaan etevämpi verrattuna niihin nuorukaisiin, jotka söivät kuninkaan pöydästä (liha)ruokia.

Kasvissyöntiä voi mainiosti perustella myös luomiskertomuksella (1.Moos.1:29-30), jossa kerrotaan Jumalan antaneen ihmisille kaikki siementä tekevät ruohot ja puut ravinnoksi. Myös metsäneläimille, linnuille, matelijoille ja kaikille, joissa on elävä henki Jumala antoi vihreät ruohot ravinnoksi. Tällä raamatuspaikalla on perusteltu myös raaka-veganismin, so. elävänravinnon paremmuutta kypsennettyyn ruokaan verraten, ja mielestäni elävään ravintoon kannattaakin suhtautua vähintäänkin uteliaalla kiinnostuksella.

Kun haeskelin (Joh.6:53) uskonkirjat.net palvelun kautta raamatusta näitä liha-aiheisia tärppejä tämänkin tekstin jänteiksi ja luiksi, sattui silmään vielä pari hyvin tähän aihepiiriin sopivaa kohtaa: Jeesus sanoi heille: ”..ellette syö Ihmisen pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää.”

Ehkäpä juuri tällä raamatunpaikalla on christian vegetarian-piireissä perusteltu sitä, kuinka juutalaisuuteen erottamattomasti liittyvän uhraamis- ja lihansyöntikulttuurin oli tarkoitus totaalisesti ja lopullisesti loppua Jeesukseen.

Ja vielä toinen tärppi, joka kuvaa babylonin tuhoa ja pientä revanssia ihmiset vastaan eläimet -ottelussa: (Ilm.19:17-21)

Sitten näin enkelin, joka seisoi ylhäällä auringossa. Hän huusi kovalla äänellä kaikille linnuille, jotka lensivät korkealla taivaan laella: "Tulkaa, kokoontukaa Jumalan juhla-aterialle! Saatte syödä kuninkaiden lihaa, sotapäälliköiden ja mahtimiesten lihaa, ratsujen ja ratsastajien lihaa, kaikkien lihaa, niin vapaiden kuin orjien, niin pienten kuin suurten."Sitten näin, että peto ja maailman kuninkaat sotajoukkoineen olivat kokoontuneet yhteen käydäkseen taisteluun ratsastajaa ja hänen sotajoukkoaan vastaan.Mutta peto otettiin kiinni, samoin väärä profeetta, joka pedon nimissä oli tehnyt tunnustekoja ja johtanut harhaan sen merkin ottaneet ja sen kuvaa kumartaneet ihmiset. Ne molemmat heitettiin elävinä tuliseen järveen rikinkatkuisten lieskojen keskelle. Loput saivat surmansa miekasta, joka lähti ratsastajan suusta, ja kaikki linnut söivät heidän lihastaan itsensä kylläisiksi

Tätä viimeistä lukiessani en voi olla ajattelematta Israelin erämaavaellusta ja sitä, kuinka kansa napisi kun ei ollut tarjolla lihaa. Alle olen leikannut muutaman otteen tästä kertomuksesta, joka kannattaa kyllä lukea kokonaankin (4Moos.11)

Te olette Herran kuullen valittaneet ja sanoneet: 'Olisipa meillä lihaa! Egyptissä meidän oli hyvä olla!' Nyt Herra antaa teille lihaa syötäväksi. Ette syö sitä vain yhtenä päivänä ettekä kahtena tai viitenä tai kymmenenä tai kahtenakymmenenä päivänä, vaan teidän on syötävä sitä kokonainen kuukausi, niin että se lopulta pursuu ulos sieraimistannekin ja jo pelkkä lihan näkeminen kuvottaa teitä. Sitten nousi Herran lähettämä tuuli. Se ajoi mereltä päin viiriäisiä ja painoi niitä leiriin sellaiset määrät, että niitä oli maassa kahden kyynärän paksuisena kerroksena, joka ulottui päivänmatkan verran leiristä joka suuntaan.Israelilaiset ryhtyivät kokoamaan viiriäisiä ja keräsivät niitä koko päivän ja yön ja koko seuraavankin päivän, ja vähitenkin kerännyt sai niitä kymmenen homer-mittaa. He levittivät niitä kuivumaan kaikkialle leirin ympärille. Mutta israelilaiset eivät olleet ehtineet syödä kaikkea ja pureksivat vielä lihaa, kun Herra vihastui heihin ja rankaisi heitä ankarasti, niin että monet kuolivat.

Tästä Mooseksenkirjan paikasta voi kristillistä vegetarismia symppaava ihminen löytää paljonkin mielenkiintoista, kuten Herran vihan, joka rankaisi lihansyöjiä ankarasti, niin että monet kuolivat. Tarvitaan melko vähän mielikuvitusta yhdistää tämä eläinrasvojen syönnin korkeaan sydän-ja verisuonikuolleisuuteen (vaikka jotkut tätä teoriaa vielä vastustavatkin). Minua tässä kiinnosti kuitenkin nyt tälläkertaa enemmän nähdä yhteys ilmestyskirjan viimeisen tuomion ja erämaavaelluksen lihanhimon välillä.

Raamatussahan pitkin matkaa lupaillaan Jumalan oikeudenmukaisesta tuomiosta. Kun erämaassa ihmiset halusivat lihaa, Jumala (vaikkakin suuttuneena) antoi taivaan lintujen lihan ropista heidän lautasilleen. Lopussa (ilmestyskirja ja Babylonin tuho) tuomio kuitenkin tuli ja Jumala kutsui vastavuoroisesti taivaan linnut aterialle kun ihmislihaa teurastettiin.

Jos ei nyt suorastaan hauska, niin ainakin vähintään mielenkiintoinen on myös se yhteys, joka on meidän länsimaisten hyvinvointivaltioiden tavassa kohdella tuotantoeläimiä ja vastaavasti omia ikääntyneitä (laitoksiin joutuneita) vanhempiamme ja isovanhempiamme.

Pienenä kuriositeettinä tähän loppuun elintarvikealan uutinen. Luennolla eilen meille kovasti mainostettiin uutta hienoa täysautomaattitekniikkaa, jossa lehmä voi itse valita milloin menee lypsyrobotin luokse lypsettäväksi ja syömään. Kun asiantuntijat olivat aikansa hehkuttaneet keksintöä (joka ei nyt ole aivan uuden uusi, muistaakseni ensimmäiset tulivat Suomeen 2000-luvun alkupuolella), sanoin, että minä hyväksyn kapineen heti, kun se hyväksytään myös vanhainkoteihin ja lastentarhoihin.

Ja huom, tarkoitukseni ei ollut eikä ole väittää, että ihmsten ja eläinten tarpeet olisivat samanlaiset. Mutta tarkoitukseni oli ja on väittää, että aivan kuten lapsiakaan ei pitäisi hankkia, jollei niitä jaksa hoitaa (välillä myös omaa käsityötä käyttäen), ei kotieläimiäkään pitäisi pitää, jos ei ole rahkeita niiden lajityypilliseen ja luontoa kunnioittavaan hoitoon.

Mitä jää jäljelle

2009-05-05T16:36:00.001-07:00

Olen ennenkin pohtinut tällä foorumilla, että mitä jää jäljelle uskosta ja Jumalasta, jos kaikki se maailmanselityksestä, johon Jumalaa ei "välttämättä tarvita" riisutaan pois.

Keskustelu lähti taas tänään hyvin käyntiin, kun juttelin aiheesta uskonlahkosta irtautuneen (ja edelleen Jumalaan uskovan) ystäväni kanssa. Siinä sivussa pohdin myös omia kokemuksiani epäterveestä uskosta, karismaattisista lieveilmiöistä, Jeesuksen äänen kuulemisesta ja sen semmoisesta.

Tämän pohdinnan lopputulos oli, että on viimekädessä on vain kaksi asiaa, joihin henkilökohtaisesti ja välttämättä tarvitsen Jumala-selityksen. Nämä ovat: maailmankaikkeuden synty
ja ihmisen kuolevaisuus, (sekä jossainmäärin myös kärsimyksen ongelma).

Minulla ei luonnontieteilijänä ole mitään suurta vaikeutta uskoa evoluutioteoriaan sinänsä. Ongelmakohdaksi muodostuu kuitenkin se osa evoluutioteoriaa, jossa alkuräjähdys synnyttää aineen s a t t u m a l t a. Luonnontieteellisestihän on relevanttia puhua sattumasta, niin kauan, kun muutakaan selitystä ei pystytä osoittamaan. Minusta se ei vain tunnu oikelta.

Toinen ongelma, ihmisen kuolevaisuus ei sekään sinänsä ole ongelma. En epäile, etteikö ihminen voisi elää mielekkään ja hyvän elämän ja sitten lakata, muuttua mullaksi ja palata osaksi materiaalista elonkiertoa. Minulle ongelma on siinä, että se lakkaaminen ei vain tunnu mielekkäältä tai uskottavalta.

Hyvä on, tulin myöntäneeksi, että perustan maailmankuvani tuplasti tunteelle. Mutta mille te muut maailmankuvanne sitten perustatte?

Mieheni väittää käyttävänsä maailmankuvansa rakentamisessa järkeä ja nojaavansa metodiin, jossa kaikki selitetään mahdollisimman yksinkertaisella, riittävän todistusvoimaisella perustelulla (tällä metodilla oli joku nimikin, mutta en muista sitä nyt). Näin ollen, ihminen kuolee ruumiinsa mukana, koska tällä väittämällä on merkittävästi suurempi todistusvoima kuin sillä, että ihminen eläisi kuolemansa jälkeen jossain ruumiinsa ulkopuolella.

Mieheni mukaan myös alkuräjähdys on yksinkertaisempi selittää ilman erillistä oletusta persoonallisesta voimasta. Hänestä on yksinkertaisempaa uskoa, että jotain mitä ei voida välittömästi osoittaa e i ole, kuin että se on.

Näin se varmaan on, mutta silti tunne on tunne ja minä pysyn uskovaisena.

Olisi muuten kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuisi, jos jostain syystä tieteellisesti todistettaisiin, että jokin jumalallinen voima on olemassa ja ohjailee tätä maailmankaikkeutta. Vaikuttaisiko tieto ateistien maailmankuvaan, vai pysyisikö ateistien suuri enemmistö yhä ateisteina, koska heistä se t u n t u i s i silti edelleen paremmalta vaihtoehdolta, kuin uuden todistusaineiston päällä lepäävä tieto Jumalan olemassaolosta.

Josef Fritzl - kenellä on oikeus tuomita

2009-03-19T06:54:00.000-07:00

Nyt, kun Itävallan kuuluisin insesti-isä on saanut tuomionsa (elinkautinen vankeus ja pakkohoito) ovat yllättävän monet tavalliset ihmiset aina Suomea myöten valmiita lisäämään lainsäädäntöön kuolemanrangaistuksen.

Keskustelupalstat täyttyvät sanan raippojen jakelijoista ja moni muistaa myös tuoda sen esiin, kuinka tällainen vastaava tapaus pääsisi Suomessa parilla vuodella tai ehdonalaisella..

Ottamatta tässä sen enempää kantaa julkisen lainsäädännön mahdollisuuksiin jakaa oikeudenmukaisia tuomioita, totean, että ongelma on ikivanha.

Uudessa Testamentissa kuvataan tilannetta, jossa suuri kansanenemmistö on valmis jakamaan kivitystuomion aviorikoksesta tavatulle naiselle.

Jeesuksen kuuluisat sanat Johanneksen evankeliumista:

"Joka teistä on synnitön, heittäköön häntä ensimmäisellä kivellä"

sopivat mielestäni tähänkin tilanteeseen.

Kukahan saataisiin Josef Frizl:n pyövelin tehtävään, jos ainoana pääsykriteerinä olisi täysi synnittömyys.

Tai kenties joku suostuisikin, mutta epäilen vakavasti, että hänet olisi jäävättävä tehtävästä joko siksi, että hän olisi ala-ikäinen tai sitten tekohetkellä täyttä ymmärrystä vailla.

Tällaisista julkisista insestioikeudenkäynneistä mieleeni tulee muuten vanhan testamentin inhimillistetyt syntipukit. Otetaan joku, jota riittävän moni vihaa koko sydämensä pohjasta ja sitten hutkitaan yhdessä kunnes pukki kuolee. Lopuksi kaikilla toimitukseen osallistuneista on puhdistunut olo. Paha on poistettu, me jäljelle jääneet olemme vapaita tästäkin kuonasta - kunnes taas nousee uusi paha, joka julkisesti tuomitaan ja hutkinnan jälkeen poistetaan ja niin edelleen, pyörä pyörii ja karuselli soi.

Tällaisella sirkuksella on toki monia funktioita, eikä ajankulu ole niistä vähäisin. Ajanhaaskausta vaarallisempi funktio lienee kuitenkin se, että syntipukin karkoittamisen myötä kadotetaan kosketus siihen pahaan, joka yhä on keskellämme. Siihen pahaan, joka itseasiassa jokaisena hetkenä asuu meissä itsessämme, meidän sisällämme.

Tästä pahuudesta Jeesus sanoo vuorisaarnassa:

"Joka katsoo naista himoiten, on sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan"

Ja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä löytyvät apostolin sanat:

"Joka vihaa veljeään, on murhaaja."

On helppoa tuomita toisissa näkyvä pahuus (etenkin hyvin ilmeinen sellainen) ja on helppoa ulkoistaa koko maailman pahuus muutamiin koko maailman yhteisesti tuomitsemiin ja vihaamiin hylkiöihin. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että vaikka maailman kaikki insesti-isät kerättäisiin samaan sähkötuoliin yhdessä hiillostettaviksi, ei tämän universumin kokonaispahuus laskisi kuin ehkä yhden pienenpienen värähdyksen verran.

Kuka sen sijaan näkee pahuuden itsessään, ei enää uskalla asettua kenenkään tuomariksi. Joseffrizlejen jääminen tänne meidän keskuuteemme on pelottavaa paitsi siksi, että rikoksen uusimisen mahdollisuus on olemassa niin kauan kuin rikollinen on elossa. Kentis vielä pelottavampaa on kuitenkin se, että joskus rikollista silmiin katsoessamme saattaa käydä, että näemmekin oman peilikuvamme.

Vanhassa testamentissa muuten riittävän räikeään rikokseen syyllistynyt tuomittiin niin perusteellisesti, ettei edes jälkeläisiä jätetty eloon. Kaikille vanhan kunnon kuolemantuomiota kannattaville tämä malli olisikin varmasti se toimivin. Ajatellaan vaikka juuri tätä Josef Frizl:in tapausta. Jos oikeus olisi esim. tuominnut pikku Josefin äidin julmuudesta ja tunnekylmyydestä (pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöistä?) lastaan kohtaan ja jättänyt pikku Josefin henkiin, olisi pahuus silti jatkanut voittokulkuaan nyt mediassakin nähtävällä tavalla.

Mutta kuka olisikaan valmis sähköttämään Josefin lisäksi nyt myös Elisabeth-tyttären sekä kaikki muut Josefin lapset ja lapsenlapset, joista ainakin joku mahdollisesti tulee tavalla tai toisella jatkamaan isänsä/isoisänsä pahuuden perintöä?

Tasa-arvohapatusta ja erään lahkon tarina

2009-03-14T09:01:00.000-07:00

Olen viime päivinä lueskellut RaTas (raamatullinen tasa-arvo) ajatuksia ja muutenkin miettinyt tasa-arvoa kristillisissä yhteisöissä.

Evankelisluterilaisen kirkon arkki-piispa (ent.) John Vikström on puolustanut naispappeutta julkisuudessa ja hän kirjoittaa aiheesta myös kirjassaan Elämme siis kuolemme, keskustelukirjeitä Jörn Donnerin kanssa, näin:

"Paavalin kirjeiden kirjaimellinen noudattaminen Uuden testamentin puolelta johtaisi yhteiskunnassa, perheissä ja kirkossa patriarkaaliseen järjestelmään, jossa naisia ja työntekijöitä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Tälläkin kohtaa on uskoteltu raamatullisuus kovin valikoivaa. Voidaan yrittää vaatia noudatettavan näitä apostolin patriarkaalisia elämänohjeita avioliitto- ja perhe-elämässä taikka papinvirassa, vaikka muilta osin hyväksyttäisiin yhteiskunnassa vallitseva, Raamatun ajalle täysin vieras demokraattinen etiikka."

Näinhän se menee. Tiedän kyllä surukseni kristillisiä yhteisöjä, joissa mielellään nähtäisiin koko yhteiskunnan taantuminen takaisin patriarkaaliseen hallintamalliin. Yksi ikävä esimerkki on aikanaan negatiivista julkisuuttakin nauttinut, luterilaisen kirkon siipien suojissa maallikkotyönä aloittanut XX.

XX ei onneksi enää pitkään aikaan ole toiminut luterilaisen kirkon sisällä, lisäksi liike on pahasti lahkoutunut ja suurin osan sen jäsenistä on irtautunut liikkeestä. Muutamien uskollisten joukko on kuitenkin pysynyt kasassa ja pyörittää jopa omaa hyvin menestyvää yritystään, jonka palkkalistoilla ei ole ensimmäistäkään naista!

Koska minulla oli erittäin kyseenalainen kunnia kuulua ko. lahkoon muutamia vuosia lukiosta pääsyni jälkeen, voin vahvistaa, että yhteisö pyrkii todellakin kaikessa elämään Paavalin (ja lahkon johtajan) nais/mies opetuksille uskollisena.
He vetävät opetuksen jopa niin pitkälle, että naista ei nähdä lainkaan Jumalan kuvana, ja näin nainen voi heijastaa vain miehensä kunniaa, ei Jumalan kunniaa kuten mies.

Mm. tämän kokemuksen pelästyttämänä toivon sydämestäni, että ev.lut kirkko ottaisi erittäin voimakkaan negatiivisen kannan kaikenlaiseen syrjintään ja epätasa-arvoiseen (tai muuten kyseenalaiseen) toimintaan kirkon sisällä. On aika hirveä skenaario ajatella nuoria ihmisiä (jollainen itsekin olin lahkoon eksyessäni), jotka menevät kansankirkon turvaa ja luottamusta herättäviin tiloihin ja toimintaan ja päätyvät sitäkautta mukaan ties millaisiin syrjintää ja epätasa-arvoa kannattaviin porukoihin, jotka pahimmissa tapauksissa riitautuessaan emokirkon kanssa lahkoutuvat täysin ja vievät jäsenensä mukanaan.

Muuten, minusta tasa-arvoon, homoseksuaalisuuteen ja kaikkeen muuhunkin (kristilliseen) etiikkaan riittää hyvin kultainen sääntö, joka on:

Tee toisille, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän (jos olisit hänen asemassaan).

Vaikeinta tässä käskyssä lienee tosin aito, toisen asemaan eläytyminen niin, ettei toisaalta kuvittele toisen olevan KOVIN erilainen kuin itse ja että kuitenkin näkee, että toinen ON joiltain osin erilainen kuin itse. Hmm.. menipä monimutkaiseksi.

Johtajuudesta ja kristillisistä yhteisöistä

2009-03-11T15:49:00.000-07:00

Käväisin eilen kansainvälisen opiskelijavaihtojärjestö Aiesecin johtajuusseminaarissa uudella Ylioppilastalolla. Oli kiva käydä tuulettamassa päätä ja muistelemassa englanninkielisiä fraaseja kansainvälisessä ilmapiirisä. Jo seminaarin aikana ja etenkin sen jälkeen rupesin miettimään, miten näitä bisnesmaailmasta johdettuja oppeja voisi soveltaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntaelämään. Äitinä mietin myös, miten niitä voisi soveltaa vanhemmuuteen, mutta niitä pohdintoja en nyt ymppää tähän kirjoitukseen.

Jaan tähän alkuun sekalaisia tiedonjyväsiä seminaaripuheista ja loppuun omia ajatuksiani. Jaoin muuten näitä ajatuksia heti tuoreeltaan myös omassa solussani (=moderni nimi raamattupiirille) ihan positiivisella vastaanotolla :)

Yksi seminaarin puhujista oli Trainers Housen Janne Korpi. Hänen esityksensä perustui hyvin klassisille ja yksinkertaisille jutuille, joten niistä on hyvä aloittaa:

Tiimin johtamisessa kaikkein tärkeintä on tietoisuus päämäärästä. Eli mihin tämä toiminta tähtää, mihin me pyrimme? Jos olen onnistunut johtajana, mistä tiedän sen 2 vuoden päästä?

Tiimi itsessään on toiseksi tärkein heti päämäärän jälkeen ja luottamus tiimiläisten välillä on tiimin toimimisen perusedellytys. Väitettään Korpi perusteli mm. lukuisiin tutkimuksiin perustuvan kaavion avulla, jonka mukaan työn tuloksellisuus on suorassa yhteydessä tiimin yhteishenkeen ja tiimiläisten viihtymiseen.

Kolmas asia selkeän tavotteen ja luottamuksen jälkeen on käytäntö. Eli vastaus kysymykseen, miten tavoitteet konkreettisesti saavutetaan, mikä on se tie, jota kuljetaan. Tämä on sitä, mistä normaalit työpäivät koostuvat ja tätä on myös soluelämän arki, rukousta, keskustelua, ylistystä, kahvittelua, uusien mukaan kutsumista. Hyvin selkeää.

Korpi piirsi myös taululle ison laatikon, jonka sisällä oli pienempi laatikko. Niiden välillä olevaa seinää hän kutsui mukavuusvyöhykkeeksi ja selitti, että pienen laatikon (=oma liikkumatila) kasvu suuremmaksi vaatii hyppäyksiä oman mukavuusvhyöhykkeen yli. Hyppäyksiä ei tietenkään pidä tehdä liikaa, ettei uuvu. Jos kuitenkin lakkaa kokonaan ylittämästä omaa mukavuusvyöhykettä, käy lopulta niin, että oma liikkumatila (=pieni laatikko) käy yhä pienemmäksi ja pienemmäksi ja mukavuusvyöhykkeen rajat tulevat vastaan yhä pienempiä haasteita ajatellessa. Tämä oli minulle iso oivallus!

Toisena kouluttajana oli Ioulia Torres. Hän edusti jotain konsulttifirmaa, jonka nimeä en nyt muista. Hänen punainen lankansa oli Common sense Leadership. Toisinsanoen, jos sinulla on järkeä, olet hyvä johtaja. Hänen mukaansa on tärkeää, että johtamistapa sopii omaan persoonaan. Tähän tarvitaan aitoutta, rehellisyyttä itselle ja toisille sekä uskollisuutta tärkeänä pitämilleen asioille. Torres jakoi johtajuuden niinikään osa-alueisiin, joistä tärkein hänen mukaansa oli hyvät kommunikointitaidot. Hyvä johtaja on ennenkaikkea hyvä kommunikoija, hän korosti. Torres edellytti hyvältä johtajalta myös tosiasioiden (=nykytilan) tunnustamista, vastuunottoa, kykyä oppia sekä asioiden käytäntöön panemista haaveilun sijaan.

Venäläistaustainen Torres näki suomalaisten isoimpana haasteena pyrkimyksen samanalaisuuteen ja kannusti ihmisiä sanomaan ääneen hankaliakin kommentteja.

Kun sitten rupesin oikein aktiivisesti miettimään seminaarin antia seurakunta- ja soluelämään, tajusin, miten isoja haasteita soluilla saattaa olla.

Ensimmäinen asia, (johon olen kyllä törmännyt myös työyhteisöissä), on se, että johtajalla voi olla omat tavoitteensa, joita solulaiset eivät jaa ollenkaan. Johtaja voi esimerkiksi ajatella, että solun tavoite on moninkertaistua ja varustaa ihmisiä hengellisiksi johtajiksi ja Jumalan valtakunnan työntekijöiksi. Solulaisten tavoite voi kuitenkin olla yhdessä viihtyminen, Jumalan kohtaaminen ja sielunhoidolliset keskustelut. Näitä vasten johtajan asettamat tavoitteet voivat tuntua suorastaan uhkaavilta. Solun kasvu kun uhkaa olemassa olevia ihmissuhteita ja kaikenlainen työhön varustaminen taas voi tuntua aivan absurdilta, jos omat kysymykset liikkuvat lähinnä sen ympärillä, kuinka voisi oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään ja vakuuttua siitä, että Jumala ylipäänsä on olemassa.

Uskovissa piireissä kun liikutaan, solulaiset on kuitenkin melko helppo (raamatulla ja johtajan auktoriteetilla) saada uskomaan, että solun tehtävä on kasvaa ja jos kasvu todella onnistuu ja solu jakaantuu puolen vuoden välein törmätään ongelmaan, nimeltä luottamus tiimiläisten välillä.

Luottamuksella kun se on ikävä ominaisuus, että se kasvaa pikkuhiljaa ja lisäksi vielä, että jos se riittävän monta kertaa särkyy, se lakkaa kasvamasta kokonaan. Luottamuksen puuttuessa taas mikään solu (tai muu ryhmä) ei voi toimia ja ikävä havaintoni muutamasta solusta onkin ollut, että pian jakaantumisen jälkeen osa vanhoista kävijöistä jää kokonaan pois.

Myös tiimin käytännöntoiminnassa olen törmännyt solussa lukuisiin ongelmiin. Meillä oli esimerkiksi yksi solu, jossa oli mahtava luottamus jäsenten välillä, upea rakkauden ilmapiiri, paljon ystävyyttä ja jakamista, mutta käytännön asiat takkusivat kerta toisensa jälkeen. Kellonaikaa sahattiin edestakaisin, samoin päivää, sitten alettiin hieroa sitä, kahvitellaanko tapaamisissa ja jos kahvitellaan niin miten kauan sitä voi jatkaa, kuinka usein uusia voidaan ottaa mukaan ja kuinka monta kerrallaan ja niin edelleen.

Olen siis ollut mukana useammassakin solussa ja nähnyt ongelmia tiimin johtamisen kaikissa kolmessa osa-alueessa: toiminnan tavoitteet puuttuvat, luottamusta ei ole ja käytännön toteutuskin takkuaa.

Toisaalta en ole varma, pitäisikö näitä bisnesmaailmasta johdettuja johtamiskaavioita sellaisenaan edes yrittää soveltaa seurakuntaelämään. Toisaalta nämä ovat niin yleisiä juttuja, että ei luulisi niiden miettimisestä haittaakaan olevan. En ole kyllä vielä kertaakaan ollut mukana solussa, jonka tavoitteet olisivat olleet niin kirkkaat, että ne olisi voinut vaikka kirjoittaa ylös ja laittaa solukokoontumisten ajaksi johonkin seinälle kaikille näkyviin. Enimmäkseen tavoitteet ovat varmaan olleet yhdessä viihtymistä ja Jumalan kohtaamista, mitkä eivät ole sinänsä ollenkaan huonoja tavoitteita, mutta kuitenkin eri tavotteita, kuin ne, mitä seurakunnan johtajat usein asettavat pienryhmille.

Uskaltauduin muuten esittämään Aiesec-seminaarissa kysymyksen: miten voi valaa motivaatiota tiimiin, joka perustuu vapaaehtoisuuteen ja vastaus oli tyly: Vapaaehtoistyössä mukaan tulee aina aluksi niitä, jotka haluavat vain hengailla mukana, toisinsanoen kuulua joukkoon tekemättä kuitenkaan itse mitään tiimin tavotteiden saavuttamiseksi. Kun nämä hengailijat sitten heitetään ulos (esim. vastuita tai muita tehtäviä jaettaessa), tekijöiden porukka pienenee, mutta jäljelle jäävien motivaatio, into ja yhteishenki kasvaa roimasti.

Helppo uskoa. Ongelma on kuitenkin se, että seurakunnallisissa kuvioissa helposti ajatellaan, että näin ei voi tehdä. Että se on jotenkin väärin, jos kaikki halukkaat eivät saa hengailla mukana vaikkapa johtajien tapaamisissa tai selkeän työnäyn ympärille rakennetussa solussa. Niille muutamalle, jotka olisivat kuitenkin sitoutuneet solun päämääristä esim. hengelliseen aikuisuuteen ja vastuunottoon kasvamisesta, on kuitenkin äärimmäisen turhauttavaa, jos suuri enemmistö haraa kaikessa vähänkin siihen viittaavassa vastaan, joko aktiivisesti ajatusta vastustamalla tai passiivisesti jättäytymällä systemaattisesti pois esim. joka kerta kun solulla olisi palveluvuoro messussa.

Toinen ajatus, jota haluan kritisoida seurakunnallisessa johtamistavassa on usein vastaan tullut ajatus siitä, että (hengellisen) johtajan tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Ajatellaan esimerkiksi pientä, yhdestä solusta (n.8 henkeä) koostuvaa seurakuntaa, jonka tavoite on kasvaa maanlaajuiseksi kirkkokunnaksi. Alkuperäisen solun johtaja voi alkaa hyvin nopeasti ajatella, että jonkun solulaisista pitäisi ottaa vastuu solun johtamisesta, jotta hän voisi lähteä ottamaan askeleita uusiin suuntiin laajempien ihmisryhmien tavoittamiseen.

Niin hän jättää ryhmän siirtyäkseen "tärkeämpiin tehtäviin". Tämä luonnollisesti aiheuttaa solulaisissa tunteen hylätyksi tulemisesta ja lisäksi ruokkii ilmapiiriä, että joku muu on tärkeämpää ja hienompaa kuin tähän soluun osallistuminen ja niin ne, jotka solussa myös haluavat kasvaa ja "ottaa askeleita eteenpäin" alkavat tiedostamattaan ja tietoisesti pyrkiä ulos solusta. Lopulta solussa ovatkin jäljellä enää vain ne, jotka eivät ole motivoituneita kasvuun tai ajattelevat etteivät ole siihen kykeneviä. Viimeinen askel on se, että solu hajoaa, jolloin joku alkuperäisistä solunjohtajista herää tilanteeseen ja pyörä alkaa pyöriä taas alusta hiukan erilaisella strategialla ja painotuksilla, mutta jos peruskuvio jatkuu samana, tilanne toistuu.

Toinen tyypillinen strategia kasvattaa yhden solun seurakunta kirkkokunnaksi voi olla se, että alkuperäiseen soluun otetaan uusia jäseniä, jolloin se kasvaa, lopulta jakaantuu, kasvaa, jakaantuu, kasvaa, jakantuu ja niin edelleen. Pian ollaan tilanteessa, että kaikki (8 henkeä) alkuperäisen solun jäsenet johtavat omia solujaan toisistaan erillään. Alkuperäisestä solusta ei ole jäljellä mitään, yhteys on kadonnut ja ihmissuhteet ovat korvautuneet uusilla. Ihmiset ovat hajallaan ja turvattomia kaikista muutoksista niin ihmissuhteissa ja kuin rakenteissakin. Tätä kuitenkin jatketaan, koska näin"kuuluu tehdä" syystä että vanhassa tutussa solussa pysyminen olisi "itsekästä" eikä mahdollistaisi uusien ihmisten mukaan tuloa, mikä puolestaan olisi täysin lähetyskäskyn vastaista. Syvimmiltään ihmiset eivät kuitenkaan haluaisi menettää vanhoja ihmissuhteitaan ja koska kasvu sotii heidän syviä toiveitaan vastaan, kasvu on hidasta ja takkuista ja uusiin kokoonpanoihin sitoudutaan kerta kerralta huonommin ja vähemmän. Tähän hyvin tuntemassani soluseurakunnassa (varmaan monissa muissakin) on yritetty vastata "heimoilla", joka kokoaa yhteen kaikki nykyiset ja entiset solulaiset eli tukee pitkäaikaisia ihmissuhteita muuttuvien solurakenteiden keskellä. Muutaman kerran vuodessa persoonattomissa seurakuntatiloissa kokoontuva heimo on kuitenkin laiha lohtu niille, jotka haluaisivat nähdä parhaita ystäviään viikottain kodeissa kokoontuvissa soluissa.

Jos kritisoi vallitsevia malleja, on varmaan syytä myös esittää vaihtoehto. Varokaa, sillä tässä tulee:

Minusta toisenlainen ja näistä vaihtoehdoista paras malli olisi se, että alkuperäisestä solurakenteesta pidettäisiin kiinni täysin riippumatta seurakunnan kasvusta ja uusien mukaan tulosta. Alkuperäiseen soluun voisi toki tulla mukaan yksi tai useampi uusi jäsen, mutta ei niin monia, että sen yhtenäisyys, sitoutuminen ja tiimiläisen välinen luottamus kärsisi. Jos tiimin eli solun tavoite olisi sitten sen jäsenten kasvaminen hengelliseen aikuisuuteen, johtajuuteen ja Jumalan valtakunnan työntekijyyteen, ei mikään näistä nähdäkseni estäisi pitämästä kiinni alkuperäisestä solurakenteesta. Yksinkertaisimmillaan se menisi niin, että jokainen kahdeksasta solulaisesta alkaisi vetää omaa solua perussolun lisäksi, jolloin meillä olisi 8 + 1 solua. Sitten nämä uudetkin solulaiset kasvaisivat työntekijöiksi, jolloin meillä olisi 8 x 8 + 1 solua ja niin edelleen. Kun kasvu olisi saavuttanut lopullisen päätepisteensä olisi alkuperäisen solunjohtajan titteli arkkipiispa, alkuperäiset solulaiset piispoja, heidän solulaisensa kirkkoherroja ja niin edelleen. Vaihdoksia ja hyppäyksiä olisi toki ollut suuntaan ja toiseen, mutta perusihmissuhdeverkostot olisivat pääpiirteittään pysyneet yllä.

Joku saattaisi tietysti olla harmissaan siitä, ettei juuri hän saa henkilökohtaisesti osallistua piispojenkokoukseen vaan joutuu tyytymään lapsikerhonohjaajien tapaamisiin, mutta suuri enemmistö oivaltaisi, että näin on hyvä ja että tärkeintä on se, että jokaiselle löytyy seurakunnan sisältä oma paikka ja yhteisö, joka on valmis ottamaan hänet vastaan ja sitoutumaan häneen vaikka koko loppuelämäksi.

Lastenkulttuurista

2009-02-18T11:20:00.000-08:00

Tyttäreni on viettänyt hiihtolomaa tiiviisti nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Ohjelmassa on ollut 26 jaksoa Jules Vernen kirjan pohjalta tehtyä Matka maailman ympäri 80 päivässä tv-sarjaa, yhteensä 6:lle dvd-levylle poltettuna. Siis 11,5 tuntia monipuolista, hauskaa, sanalla sanoen laadukasta lastenviihdettä.

Tiedän, että nykyään ei ole muodikasta puhua kasvattavasta lastenkulttuurista. Väitän, että lastenkulttuuri kuitenkin kasvattaa, haluttiinpa sitä tai ei.

Olen esimerkiksi miettinyt, miksi oma, lähiöissä kasvanut sukupolveni helsinkiläisiä, on alkanut hinguta Kirkkonummelle, Tuusulaan, Järvepäähän, Nurmijärvelle, Keravaan omaa taloa rakentamaan.

Monilla on varmaan ollut mummola maalla, jossa punainen tupa ja perunamaa -idylli on toteutunut. Vielä useammalle on kuitenkin varmaan luettu Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Melukylän lapsia, Muumeja ja lukemattomia muita lastenkirjoja, joissa miljöönä on poikkeuksetta ihana maalaismaisema, oma talo, piha, aita ja liuta omenapuita.

Muistaakseni joku Hesarin toimittajista teki tässä talvella jutun uusien lastenkirjojen kuvituksista. Hän oli kiinnittänyt huomion siihen, että kirjojen lastenhuoneissa ei ollut juuri lainkaan tavaroita, lähinnä ikkuna, jossa verhot, sänky, matto ja joku pehmolelu lattialla. Ei esimerkiksi kirjoituspöytää, vaatekomeroa, lelukaappia ja kirjahyllyä. Eikä tietenkään epämääräisenä lattilla hyllyviä muovilelujen vuoria, jotka joku aikuisista kauhoo lapiolla päivän päätteeksi valtavaan avoimeen lelulaatikkoon, josta ne seuraavan aamun koittaessa taas kaadetaan esiin.

Hesarin toimittaja oli tehnyt havaintonsa vain muutaman uutuuskirjan perusteella, mutta silti siitä tekee mieli vetää yleisempiäkin johtopäätöksiä. Kuten esimerkiksi se, että jos nykyinen lapsisukupolvi aikuistuessaan sisustaan omien lastensa huoneet minimalistisella tyylillä ja ostaa muovileluvuoren sijaan pikku pilteille nallen naamaa kohden, se ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta ja uusekologisesta elämäntavasta vaan lastenkulttuurista.

Kasvatusmielessä Jules Vernen vanha kirja tai siitä tehty piirrossarja ei ole mitenkään ihanteellinen, vaikka muutenkin onkin mukava.

Naisen kapeasta liikkumatilassa kaikessa viihteessä on puhuttu niin paljon, etten jaksa nyt kirjoittaa siitä. En myöskään puutu Vernen aikaiseen luokkayhteiskuntaan, joka tietysti vaikutti tässäkin piirretyssä moniin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Jäin sensijaan pohtimaan kohtausta, jossa englantilainen herrasmies, Phileas Fogg, käskee Amerikan mantereella veturinkuljettajan ajaa täyttä höyryä puoliksi rikkinäisen sillan yli. Silta romahtaa, mutta juna ja sankarit pääsevät onnellisesti yli juuri ennen romahdusta. Täysin tyypillinen elokuvakohtaus, mutta ajatteleeko kukaan niitä mielettömiä kustannuksia mitä sillan romahtaminen aiheuttaa. Tai ajatteleeko kukaan, millä oikeudella yksi britti hajottaa sillan, jota pitkin tuhannet amerikkalaiset muuten kulkisivat joka päivä, päivästä toiseen.

Surullista on lähinnä se, että tämä ja miltei kaikki muutkin elokuvat ja kirjat kasvattavat lapsemme juuri siihen todellisuuteen, missä me oikeastikin elämmet: Vahvemman oikeuteen, rikkaamaan oikeuteen, röyhkeimmän oikeuteen. Viis hiljaisesta massasta, joka seisoo näkymättömissä kulisseissa tai viuhahtaa lavalla statistin roolissa. Kunhan ne muutamat, sankariksi nostetut saavat vapaasti hajottaa siltoja, pilkkoa laivoja, ampua intiaaneja, mitä nyt milloinkin. Ja kun sankareilla on oikeuksia, mitä muilla ei ole, on selvää, että kaikki haluavat eräänä päivänä sankareiksi. Tosisankaruuden puuttuessa, kelpaa korvikkeeksi kai mikä tahansa julkisuus.

Kuka tarjoaisi lapsille parempaa?

Pesäemot ja laajennettu vanhemmuus

2009-02-13T14:04:00.000-08:00

En malta olla heittämättä lusikkaani soppaan, jonka Nina Mikkonen aloitti nyt jo klassikoksi luokiteltavassa tyynysodassa.

Itseäni tässä kotiäitikeskustelussa hämmentää suhteellisen vähän aiheen tiimoilta esillä ollut ilmö: pelkästään oman perheen "kaikkein parhaan" etsiminen vastakohtana suurempaa yhteisöä palvelevalle toiminalle.

Luin hiljattain lehtiartikkelin eräästä kehitysyhteistyöprojektista. Siinä erään köyhän maan, köyhän kylän mustaihonen nainen kertoi suurta ylpeyttä tuntien saaneensa työtä lähellä sijaitsevasta kaupungista, jonne hän päivittäin käveli useamman tunnin matkan aamuin illoin.

Naisen omat pienet lapset asuivat tietenkin yhä kylässä, jossa yhteisön muut naiset hoitivat heitä innoissaan ja hekin ylpeyttä tuntien tästä onnenpotkusta, joka oman heimon naista oli kohdannut. Siis oikeaa työtä, mahdollisuus korkeampaan elintasoon ja turvatumpaan elämään, mahdollisuus päättää vapaammin omista ja perheen asioista, selvä kasvojenkohotus koko köyhyyden kanssa painiskelevalle yhteisölle.

Kun nyt olen seurannut mediassa Nina ja Timo Mikkosta, jotka vuorotellen ovat käyneet kodin ulkopuolella työskentelevien äitien kimppuun, en voi kuin ihmetellä. Eikö työ olekaan enää yksilölle hieno mahdollisuus käyttää lahjojaan omaa kotipiiriä laajempien asioiden palvelemiseen, yhteisölle ainoa tie kehittymiseen ja lapsille upea ikkunapaikka kasvaa monella sektorilla toimivien, aktiivisten vanhempien vanavedessä.

Suomessa töihin lähtevän äidin tilanne on luonnollisesti toinen kuin afrikkalaisen sisarensa. Nälkä ei uhkaa ja demokratiakin on turvattu. Silti äidin töissäkäyminen voi hyödyttää yhteisön lisäksi myös omaa perhettä, sillä (työelämästä) syrjäytyneen äidin lapsilla on todettu kasvanut syrjäytymisriski ja lapsiperheiden (suhteellinen) köyhyys on jatkuvasti tapetilla. Ei pidä myöskään unohtaa, että vaikka Suomessa asiat ovat yhteiskunnallisesti siinä määrin hyvin, että ansiotyötä voidaan jopa haukkua elintasoharrastukseksi tai itsekkääksi kotoa pakenemiseksi, hyödyttää suomalaisäitien työ parhaimmillaan (globalisaation myötä) myös maailman kaikkein köyhimpiä ihmisiä, joilta elintason ja demokratian edut ovat vielä toistaiseksi saavuttamatta.

En nyt tässä tietenkään hyökkää niitä äitejä (mukaanlukien itseäni) vastaan, jotka nauttivat omasta ja lastensa elämästä kotipesän hurmaavassa lämmössä.

Työssäkäyvien äitien syyllistämisessä on vain jotain niin vastenmielistä, että siitä on vaikea olla hiljaa. Ilmiö vertautuu suoraan siihen, että syyllistettäisiin vanhempia, jotka laittavat lapsensa bussipysäkille värjöttelemään, vaikka yksityisauton käyttöön olisi mahdollisuus - ilmastonmuutoksesta viis. Tai sanotaan piu paut lihantuotannon eettis-ekologisille ongelmille, kunhan juuri meidän lapsemme saavat peruskoulussa kauhoa lihapullia rajattomasti lautaselleen.

Jos nyt oiken rumasti haluaisi sanoa, voisi jopa verrata kotiäitiyttä ylenpalttiseen narsismiin, omat lapsethan ovat laajennettu minä itse ja kaikki mitä omiin lapsiin panostetaan on kuin yksin itselleen antaisi.

Mutta tällaista en missään tapauksessa aijo sanoa. Sitäpaitsi pikkuisen narsisti pitääkin olla, kun kyseessä on kuitenkin seuraavan sukupolven kasvattaminen, joka on luonnollisesti se ihmiskunnan töistä kaikkein tärkein.

There is propably no God..

2009-01-14T03:45:00.000-08:00

..so stop worrying and enjoy your life. Tällaisella mainostekstillä brittiläiset vapaa-ajattelijat ja ateistit ottivat julkista tilaa näkyvästi haltuun. Ovela mainos ja odotettava veto liikkeeltä, joka on varmasti tuskastunut näkyvään kristilliseen mainontaan, jota täällä Suomessakin on mm. usko, toivo ja rakkaus kampanjan yhteydessä nähty.

Kyseinen mainoskampanja, eroakirkosta.fi ja moni muu ajassa liikkuva ilmiö on saanut minut jo pitkään pohtimaan, mitä annettavaa kristinuskolla oikeasti on nykyihmiselle, ja mitä sillä pitäisi olla?

Lähimmäisenrakkaus, köyhistä huolehtiminen, etiikan ja moraalin säädökset, sisäinen eheytyminen, jopa toivo kuoleman jälkeisestä elämästä on helposti mahdollista ulkoistaa pois kristinuskon piiristä. Mitä jää jäljelle?

Käteeni osui kerran kirjastossa kierrellessäni tositapahtumiin perustuva kirja Nigerian lapsisotilaista. Kuten arvata saattaa, kirja oli äärimmäisen tylyä luettavaa. Kirjoittaja, joka oli koonnut tarinansa julman sisällissodan lapsiveteraaneja haastattelemalla, teki lukijalle selväksi, ettei monella lapsella ollut muuta mahdollisuutta, kuin kärsiä itse tai laittaa toiset kärsimään.

Kirja loppui onnellisesti sodan loppumiseen ja päähenkilölapsen päätymisellä amerikkalaisten ylläpitämään kuntoutuspaikkaan, jossa koulutetut terapeutit yrittivät koota hirmutekojen raunioittamia lasten mieliä.

Joskus aikuinen ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen on valittava kärsiäkö ja kenties kuollako itse vai vahingoittaako toisia hirviömäisillä tavoilla jonkun epäinhimillisen koneiston osana. Vaikka ymmärrämme, että päätös on hirveän epäreilu, katsomme, että aikuisella on silti vastuu teoistaan ja hänen on myös kärsittävä rangaistus toisille aiheuttamastaan vanhingosta. Näin kävi niille, jotka osallistuivat natsivainoihin ja näin on käynyt monelle muulle hirmuhallinnon sokaisemalle ja painostamalle.

Mutta miten on lasten laita? En ole opiskellut tarpeeksi etiikkaa, juridiikkaa tai kehityspsykologiaa, että osaisin ottaa kantaa siihen, minkä ikäinen lapsi on asetettava syytteeseen pakon allakin tekemistään hirveyksistä. Varmaa on kuitenkin, että ihmisen oma mieli tuomitsee pahuuden jos ei itse tilanteessa, niin viimeistään jälkikäteen ja oma raskas syyllisyydentunto voi olla pahemmin invalidisoiva asia kuin kidutusten tuomat vammat.

Miten tämä kaikki sitten liittyy vapaa-ajatteluun, ateismiin tai kristinuskoon.

No niin, kristinuskon syvin sanoma ainakin itselleni on, että jokainen on syyllinen erilaiseen pahuuteen, julmuuteen ja laiminlyönteihin, mutta Kristuksessa vapaa syyllisyydentunteesta riippumatta siitä, tuleeko koskaan tuomituksi maallisen oikeuden edessä.

Niinpä vapaa-ajattelijoiden mainostekstiä parempi teksti olisi mielestäni:

There is propably a God, so stop worrying and enjoy your life.

Lisäksi olen monesti miettinyt, että jos kaikilla ihmisillä olisi sellainen usko iankaikkisuuten, mikä alkuaikojen (ja varmaan nykyaikojenkin) marttyyreillä on, olisi tämä maailma paljon parempi paikka elää.

Vai miten sinä luulet, että elämääsi vaikuttaisi varma tieto siitä, että heti samalla sekuntilla, kun olet ylittänyt viimeisen rajan, eteesi lennähtää kaikki aineellinen, mistä koskaan olet haaveillut, että aistisi aukevat kokemaan kaiken voimakkaammin, että täydellinen, intohimoinen rakkaus saavuttaa jokaisen solusi sisältä ja päältä.

Itse ainakin lakkaisin siitä paikasta tavoittelemasta hampaat irvessä aineellista hyvää, erinomaista terveyttä, loistavaa parisuhdetta ja pitkää ikää. Sotilajuntillekin saattaisi tulla työvoimapula, kun maallisesta elämästään vähät välittävät ihmiset eivät olisi enää painostettavissa pahuuden pelinappuloiksi.

Naapurin jääkaapilla

2008-12-08T03:07:00.000-08:00

Kävin eilen ruokkimassa naapurin leskirouvan kissat. Samalla join jääkaapista vanhaksi menossa olevan maidon ja tyhjensin jo parhaan päivänsä nähneen sämpyläpussin (omistajan luvalla luonnollisesti). Kun otin maitoa jääkaapista, en voinut välttyä huomaamasta niitä monia viimeisen myyntipäivän ohittaneita maitotuotteita enkä jääkaapin alaosan lähes kokonaan täyttäviä kotitekoisen näköisiä marja- ja vihannessäilykkeitä, joita yksinäinen rouva ei varmaankaan ehtisi syödä ennen niiden elinkaaren viimeistä päivää.

Kun rouva sitten seuraavana päivänä tuli ovelleni tuomaan 5 euron seteliä kissanhoitopalkaksi (muodollisuus, josta rouva ei monista pyynnöistäni huolimatta suostunut luopumaan), otin jääkaapin sisällön varovasti puheeksi.

Tiesinkin jo, että rouvalla oli Hangossa kesäpaikka, ja kuten arvasin, nuo mehut ja hillot olivat sieltä peräisin.

-Kun ei sitä osaa olla mitään tekemättäkään, rouva sanoi anteeksipyydellen, kun kysyin, tuleeko hänen käytettyä kaikki ne hillosipulit ja herkkukurkkupikkelssit, joita hänen jääkaapissaan oli.

-Ja lapsille on turha kantaa, ne pitävät niitä jääkaapissa viikon kaksi ja heittävät sitten pois, rouva valitteli.

Ajattelin omaa tyhjää jääkaappiani, mutten tietenkään kehdannut sanoa ääneen sitä luonnollista ajatusta, mikä päähäni pälähti yhtälöstä, jonka muodostivat hänelle kertyneet liiat ja minulle liian vähäiset elintarvikkeet.

Kysyin kuitenkin, oliko hän ehkä tullut ajatelleeksi, että tässä ihan naapurissakin saattaisi olla joku, jolle mehut tulisivat tarpeeseen, nyt kun ruuan hintakin oli niin kallistunut. Rouva pudisteli päätään.

-Eihän sitä nyt kehtaa vieraita ihmisiä alkaa omilla sotkuillaan vaivaamaan. Sitäpaitsi ne mehut on menneet jo pahaksi, ne on viimekesäsiä kaikki, en ole vaan ehtinyt pois heittämään.

Laitoin oven kiinni ja laskostin mummon viisieurosen lompakkooni. Sitten aloin ajatella. Minulle olisivat hyvin maisteet nuo mummon mustaherukkamehut, jotka nyt menivät viemäristä alas. Ajattelin ekströmin sekamehupulloa lähialepassa, montako kertaa olin raaskinut kyseistä juomaa viime talvena ostaa. Sitten ajattelin sitä monen tunnin työtä, jonka mummeli oli mehumaijansa edessä tehnyt, ajattelin montaa kiloa sokeria, ajattelin likaisten mehupullojen pesua, ajattelin kuumaa vettä, uusiutumatonta energiaa, aurinkoa, joka kasvatti kaikki ne marjat, sitä, joka poimi ne, sitä, joka pesi ämpärin, johon marjat oli poimittu.

Minulle tuli surullinen olo. Taisin olla hiukan vihainenkin. Millaista typeryyttä. Kas kun ei kaatanut mehujaan pois heti pullotuksen valmistuttua. Olisi säästänyt ainakin sen energian, mitä kului jääkaapin kylmänä pitämiseen mehujen osalta. Eikö ollutkin niin, että mitä täydempi jääkaappi oli, sitä enemmän se söi energiaa. Ja kukahan sen mummon sähkölaskunkin maksoi. Kansaneläkkeestä tietenkin, eli veronmaksajat, me kaikki.

Vasta pitkän ajan kuluttua tulin ajatelleksi itseäni. Varmaan minunkin kaapeissani lojui jotain sellaista, mitä en itse tarvinnut, mutta josta joku toinen ilahtuisi ikihyviksi. Päätin aloittaa tavarasavotan heti ja kellarista.

Ensimmäinen laatikko oli täynnä joulukoristeita, niistä en tietenkään luopuisi, sitten olivat vuorossa talvitakit, kengät, uimapatja, matkalaukku, sukset ja luistimet, suksivoidepaketti, rinkka, teltta, auton talvirenkaat, maalipurkkeja, opiskelun ensimmäisen vuoden luentomuistiinpanot, järjestelemättömiä valokuvia vuosilta x-y, muutama sellainen vaatekappale, jota oli säilötty omasta lapsuudesta ja jotka vain odottivat omia lapsia, ensiaskelkengät muistona vauvavuosistani, kasa piirrustuksia leikkikoulusta, äitiysmekko, jota äitini oli käyttänyt minua odottaessaan, ei siis mitään pois annettavaa, tuskin ketään edes kiinnostaisi minun 70-lukulaisittan ruskean oranssit ensiaskelkenkäni, joilla ei ollut ede retroarvoa, sillä ne oli 80-luvulla tuunattu puoliksi vaaleansinisiksi ajatellen pikkuveljeäni, jota ei sitten koskaan tullutkaan.

Varaston puoliksi lannistamana siirryin penkomaan kaappeja ylhäällä asunnossa. Varmasti nyt tärppäisi.

Kaikillahan on liikaa vaatteita, niistä olisi varmaan helppo alottaa. Kävin läpi juhlavaatteet, uudet olivat hirveän kalliita, miksi laittaa vanhaa ja hyvää pois ja löytää sitten itsensä kohta kaupasta uusia sovittelemassa, harvoinhan näitä käytettiin, mutta sitten kun juhliin meni, täytyi olla jotain päälle pantavaa. Ehkä kesävaatteissa, Suomen kesähän oli tunnetusti lyhyt, muutamalla vaattella varmaan pärjäisi. Mutta kas miten se mekko, jota en ollut käyttänyt viime kesänä, enkä edellisenäkään juuri nyt näytti aivan hurmaavan ihanalta, varmasti vetäisin sen päälleni heti ensi kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä, samoin nuo sandaalit ja villapaitoja on oltava vähintään kolme, yksi huonompi, yksi parempi ja yksi siltävälitä, sitten neuleet, suorat housut, verkkarit, alusvaatteitahan ei ole koskaan liikaa, eivätkä ne vie edes tilaa.

Kirjahyllystä nyt ainakin löytyisi jotain, olin toiveikas tai täytyihän toivoa ainakin yrittää pitää yllä.

Kun näin olin käynyt asuntoni läpi tavararyhmä toisensa jälkeen, poisannettavien laatikkoon oli kertynyt yksi runokokoelma, kaksi venähtänyttä t-paitaa ja yksi pariton juomalasi. Laatikossa oli käväissyt lisäksi yksi frisbee, haalistuneet bikinit, pieni laatikollinen matkamuistoja sekä yhdet lahjaksi saadut valokuvakehykset, jotka olivat yhä muoveissa odottamassa käyttöönottoa. Nämä viimeksimainitut kuitenkin pelastin pois laatikosta ennen kuin kukaan muu kuin minä itse sai edes tietää niiden käyneen siellä.

Sitten tulin taas ajatelleeksi mummoa. Mitä hän oli mahtanut ajatella, kun oli säilyttänyt mehujaan jääkaapissaan koko vuoden juomatta kahdestakymmenestä pullosta enempää kuin kaksi ja puoli. Että ensi viikolla tulee sukulaisia käymään, että talvella mehuja voi maustaa neilikalla ja juoda kuumana glöginä, että ne käyvät hyvin myös kiisselin pohjaksi ja hienon kakun kostuttamiseen. Pirkkalehdessä oli myös resepti, jossa kanaa keitetttin rypälemehussa, miksei herukkamehu kävisi yhtä hyvin ja niin edespäin.

Hyvä etten siitä paikasta rynnännyt naapuriin pyytämään anteeksi happamia ajatuksiani, joita olin mummon mehuahneudesta ehtinyt mielessäni pyörittää.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun kävin uudestaan kaappini läpi pitäen kokoajan tiukasti mielessäni naapurin jääkaapin ja etenkin kuvan, jossa mummon pergamenttiset kädet tarttuvat sileisiin mehupulloihin ja loriseva ääni seuraa kaatoliikettä, sain kuin sainkin inventaariooni vähän vauhtia. (Olisin toki voinut ajatella myös erään kuolinpesän siivousta, jossa olin mukana ja sitä lohdutonta näkyä, kun täpötäydet ja aivan siistit vaate- ja tavarapinot kipattiin mustiin jätesäkkeihin juuri niitä vilkaisemtta, mutta koska oman kuolevaisuuden ajattaleminen on tunnetusti epämiellyttävää valitsin mieluummin kuvista ensimmäisen.)

Uuden keräilykierroksen saldo olikin sitten jo aivan toisenlainen. Voi meitä tavaraan kiintyneitä, huudahtelin kun kannoin neljää pahvilaatikkoa ja viittä jätesäkkiä autooni. Seuraava ongelma olikin sitten, mitä niillä tekisin.

Klassinen ja hyvä ohje löytyi tietysti Raamatusta, myy mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Nykyaikana se oli sitäpaitsi helppoa, kun riitti että toimitti tavarakuormansa Fidan tai jonkun muun hyväntekeväisyyskirpputorin eteen tai jopa soitti sieltä vapaaehtoiset kuormaa kotiovelta hakemaan.

Tämän ohjeen toteuttamisessa minua vaivasi vain yksi asia, kuvittelin nimittäin yhä itsekin kuuluvani tähän ryhmään köyhät ja olevani sikäli oikeutettu ainakin osaan kuorman tuotosta.

Voisin tietysti varata myyntipöydän jostain, ajattelin, mutta rupeapa laskemaan sellaiselle työlle tuntipalkka, niin johan huomaat, että siinä hyötyy vain ja ainoastaan kirpputoriyrittäjä. Jos taas seisoisi itse myymässä, säästäisi myyntipaikan vuokrassa, mutta vastaavasti työtuntimääräkin kasvaisi. Huuto.net oli aikaansa seuraavan ihmisen vastaus tähän, mutta tuttava, joka harrasti sitä jo muutaman vuoden kokemuksella tiesi sanoa, ettei siinäkään tuntipalkoille päässyt, ellei sitten myynyt jotain oikeasti arvokasta, eivätkä esimerkiksi vanhat vaatteet edes menneet huuto.netissä kaupaksi, kun ei siellä pääse hypistelemään ja sovittamaan.

Hiukan kitkeränä siitä suunnattomasta taloudellisesta hyödystä, jonka Fida nyt kauttani saisi, käänsin siis kuitenkin autonrattini kohti Sörnäisten kurvia, jossa lähin Fidan myymälä sijaitsi.

Ja ennen kuin kaikki tämä kuvailu alkaa lukijaparkaa jo perin armottomasti kyllästyttää, lopetan tämän kertomuksen kysymällä sinulta hyvä lukijani, mahtaako sinun kaapeistasi löytyä mitään sellaista, jonka olemassaolon itse tuskin muistat, mutta josta naapurisi tai joku muu ihmiskuntaan kuuluva on kenties jo vuosia haaveillut?