maanantai 8. joulukuuta 2008

Naapurin jääkaapilla

Kävin eilen ruokkimassa naapurin leskirouvan kissat. Samalla join jääkaapista vanhaksi menossa olevan maidon ja tyhjensin jo parhaan päivänsä nähneen sämpyläpussin (omistajan luvalla luonnollisesti). Kun otin maitoa jääkaapista, en voinut välttyä huomaamasta niitä monia viimeisen myyntipäivän ohittaneita maitotuotteita enkä jääkaapin alaosan lähes kokonaan täyttäviä kotitekoisen näköisiä marja- ja vihannessäilykkeitä, joita yksinäinen rouva ei varmaankaan ehtisi syödä ennen niiden elinkaaren viimeistä päivää.

Kun rouva sitten seuraavana päivänä tuli ovelleni tuomaan 5 euron seteliä kissanhoitopalkaksi (muodollisuus, josta rouva ei monista pyynnöistäni huolimatta suostunut luopumaan), otin jääkaapin sisällön varovasti puheeksi.

Tiesinkin jo, että rouvalla oli Hangossa kesäpaikka, ja kuten arvasin, nuo mehut ja hillot olivat sieltä peräisin.

-Kun ei sitä osaa olla mitään tekemättäkään, rouva sanoi anteeksipyydellen, kun kysyin, tuleeko hänen käytettyä kaikki ne hillosipulit ja herkkukurkkupikkelssit, joita hänen jääkaapissaan oli.

-Ja lapsille on turha kantaa, ne pitävät niitä jääkaapissa viikon kaksi ja heittävät sitten pois, rouva valitteli.

Ajattelin omaa tyhjää jääkaappiani, mutten tietenkään kehdannut sanoa ääneen sitä luonnollista ajatusta, mikä päähäni pälähti yhtälöstä, jonka muodostivat hänelle kertyneet liiat ja minulle liian vähäiset elintarvikkeet.

Kysyin kuitenkin, oliko hän ehkä tullut ajatelleeksi, että tässä ihan naapurissakin saattaisi olla joku, jolle mehut tulisivat tarpeeseen, nyt kun ruuan hintakin oli niin kallistunut. Rouva pudisteli päätään.

-Eihän sitä nyt kehtaa vieraita ihmisiä alkaa omilla sotkuillaan vaivaamaan. Sitäpaitsi ne mehut on menneet jo pahaksi, ne on viimekesäsiä kaikki, en ole vaan ehtinyt pois heittämään.

Laitoin oven kiinni ja laskostin mummon viisieurosen lompakkooni. Sitten aloin ajatella. Minulle olisivat hyvin maisteet nuo mummon mustaherukkamehut, jotka nyt menivät viemäristä alas. Ajattelin ekströmin sekamehupulloa lähialepassa, montako kertaa olin raaskinut kyseistä juomaa viime talvena ostaa. Sitten ajattelin sitä monen tunnin työtä, jonka mummeli oli mehumaijansa edessä tehnyt, ajattelin montaa kiloa sokeria, ajattelin likaisten mehupullojen pesua, ajattelin kuumaa vettä, uusiutumatonta energiaa, aurinkoa, joka kasvatti kaikki ne marjat, sitä, joka poimi ne, sitä, joka pesi ämpärin, johon marjat oli poimittu.

Minulle tuli surullinen olo. Taisin olla hiukan vihainenkin. Millaista typeryyttä. Kas kun ei kaatanut mehujaan pois heti pullotuksen valmistuttua. Olisi säästänyt ainakin sen energian, mitä kului jääkaapin kylmänä pitämiseen mehujen osalta. Eikö ollutkin niin, että mitä täydempi jääkaappi oli, sitä enemmän se söi energiaa. Ja kukahan sen mummon sähkölaskunkin maksoi. Kansaneläkkeestä tietenkin, eli veronmaksajat, me kaikki.

Vasta pitkän ajan kuluttua tulin ajatelleksi itseäni. Varmaan minunkin kaapeissani lojui jotain sellaista, mitä en itse tarvinnut, mutta josta joku toinen ilahtuisi ikihyviksi. Päätin aloittaa tavarasavotan heti ja kellarista.

Ensimmäinen laatikko oli täynnä joulukoristeita, niistä en tietenkään luopuisi, sitten olivat vuorossa talvitakit, kengät, uimapatja, matkalaukku, sukset ja luistimet, suksivoidepaketti, rinkka, teltta, auton talvirenkaat, maalipurkkeja, opiskelun ensimmäisen vuoden luentomuistiinpanot, järjestelemättömiä valokuvia vuosilta x-y, muutama sellainen vaatekappale, jota oli säilötty omasta lapsuudesta ja jotka vain odottivat omia lapsia, ensiaskelkengät muistona vauvavuosistani, kasa piirrustuksia leikkikoulusta, äitiysmekko, jota äitini oli käyttänyt minua odottaessaan, ei siis mitään pois annettavaa, tuskin ketään edes kiinnostaisi minun 70-lukulaisittan ruskean oranssit ensiaskelkenkäni, joilla ei ollut ede retroarvoa, sillä ne oli 80-luvulla tuunattu puoliksi vaaleansinisiksi ajatellen pikkuveljeäni, jota ei sitten koskaan tullutkaan.

Varaston puoliksi lannistamana siirryin penkomaan kaappeja ylhäällä asunnossa. Varmasti nyt tärppäisi.

Kaikillahan on liikaa vaatteita, niistä olisi varmaan helppo alottaa. Kävin läpi juhlavaatteet, uudet olivat hirveän kalliita, miksi laittaa vanhaa ja hyvää pois ja löytää sitten itsensä kohta kaupasta uusia sovittelemassa, harvoinhan näitä käytettiin, mutta sitten kun juhliin meni, täytyi olla jotain päälle pantavaa. Ehkä kesävaatteissa, Suomen kesähän oli tunnetusti lyhyt, muutamalla vaattella varmaan pärjäisi. Mutta kas miten se mekko, jota en ollut käyttänyt viime kesänä, enkä edellisenäkään juuri nyt näytti aivan hurmaavan ihanalta, varmasti vetäisin sen päälleni heti ensi kesän ensimmäisenä lämpimänä päivänä, samoin nuo sandaalit ja villapaitoja on oltava vähintään kolme, yksi huonompi, yksi parempi ja yksi siltävälitä, sitten neuleet, suorat housut, verkkarit, alusvaatteitahan ei ole koskaan liikaa, eivätkä ne vie edes tilaa.

Kirjahyllystä nyt ainakin löytyisi jotain, olin toiveikas tai täytyihän toivoa ainakin yrittää pitää yllä.

Kun näin olin käynyt asuntoni läpi tavararyhmä toisensa jälkeen, poisannettavien laatikkoon oli kertynyt yksi runokokoelma, kaksi venähtänyttä t-paitaa ja yksi pariton juomalasi. Laatikossa oli käväissyt lisäksi yksi frisbee, haalistuneet bikinit, pieni laatikollinen matkamuistoja sekä yhdet lahjaksi saadut valokuvakehykset, jotka olivat yhä muoveissa odottamassa käyttöönottoa. Nämä viimeksimainitut kuitenkin pelastin pois laatikosta ennen kuin kukaan muu kuin minä itse sai edes tietää niiden käyneen siellä.

Sitten tulin taas ajatelleeksi mummoa. Mitä hän oli mahtanut ajatella, kun oli säilyttänyt mehujaan jääkaapissaan koko vuoden juomatta kahdestakymmenestä pullosta enempää kuin kaksi ja puoli. Että ensi viikolla tulee sukulaisia käymään, että talvella mehuja voi maustaa neilikalla ja juoda kuumana glöginä, että ne käyvät hyvin myös kiisselin pohjaksi ja hienon kakun kostuttamiseen. Pirkkalehdessä oli myös resepti, jossa kanaa keitetttin rypälemehussa, miksei herukkamehu kävisi yhtä hyvin ja niin edespäin.

Hyvä etten siitä paikasta rynnännyt naapuriin pyytämään anteeksi happamia ajatuksiani, joita olin mummon mehuahneudesta ehtinyt mielessäni pyörittää.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun kävin uudestaan kaappini läpi pitäen kokoajan tiukasti mielessäni naapurin jääkaapin ja etenkin kuvan, jossa mummon pergamenttiset kädet tarttuvat sileisiin mehupulloihin ja loriseva ääni seuraa kaatoliikettä, sain kuin sainkin inventaariooni vähän vauhtia. (Olisin toki voinut ajatella myös erään kuolinpesän siivousta, jossa olin mukana ja sitä lohdutonta näkyä, kun täpötäydet ja aivan siistit vaate- ja tavarapinot kipattiin mustiin jätesäkkeihin juuri niitä vilkaisemtta, mutta koska oman kuolevaisuuden ajattaleminen on tunnetusti epämiellyttävää valitsin mieluummin kuvista ensimmäisen.)

Uuden keräilykierroksen saldo olikin sitten jo aivan toisenlainen. Voi meitä tavaraan kiintyneitä, huudahtelin kun kannoin neljää pahvilaatikkoa ja viittä jätesäkkiä autooni. Seuraava ongelma olikin sitten, mitä niillä tekisin.

Klassinen ja hyvä ohje löytyi tietysti Raamatusta, myy mitä sinulla on ja anna rahat köyhille. Nykyaikana se oli sitäpaitsi helppoa, kun riitti että toimitti tavarakuormansa Fidan tai jonkun muun hyväntekeväisyyskirpputorin eteen tai jopa soitti sieltä vapaaehtoiset kuormaa kotiovelta hakemaan.

Tämän ohjeen toteuttamisessa minua vaivasi vain yksi asia, kuvittelin nimittäin yhä itsekin kuuluvani tähän ryhmään köyhät ja olevani sikäli oikeutettu ainakin osaan kuorman tuotosta.

Voisin tietysti varata myyntipöydän jostain, ajattelin, mutta rupeapa laskemaan sellaiselle työlle tuntipalkka, niin johan huomaat, että siinä hyötyy vain ja ainoastaan kirpputoriyrittäjä. Jos taas seisoisi itse myymässä, säästäisi myyntipaikan vuokrassa, mutta vastaavasti työtuntimääräkin kasvaisi. Huuto.net oli aikaansa seuraavan ihmisen vastaus tähän, mutta tuttava, joka harrasti sitä jo muutaman vuoden kokemuksella tiesi sanoa, ettei siinäkään tuntipalkoille päässyt, ellei sitten myynyt jotain oikeasti arvokasta, eivätkä esimerkiksi vanhat vaatteet edes menneet huuto.netissä kaupaksi, kun ei siellä pääse hypistelemään ja sovittamaan.

Hiukan kitkeränä siitä suunnattomasta taloudellisesta hyödystä, jonka Fida nyt kauttani saisi, käänsin siis kuitenkin autonrattini kohti Sörnäisten kurvia, jossa lähin Fidan myymälä sijaitsi.

Ja ennen kuin kaikki tämä kuvailu alkaa lukijaparkaa jo perin armottomasti kyllästyttää, lopetan tämän kertomuksen kysymällä sinulta hyvä lukijani, mahtaako sinun kaapeistasi löytyä mitään sellaista, jonka olemassaolon itse tuskin muistat, mutta josta naapurisi tai joku muu ihmiskuntaan kuuluva on kenties jo vuosia haaveillut?