Lastenkulttuurista

Tyttäreni on viettänyt hiihtolomaa tiiviisti nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Ohjelmassa on ollut 26 jaksoa Jules Vernen kirjan pohjalta tehtyä Matka maailman ympäri 80 päivässä tv-sarjaa, yhteensä 6:lle dvd-levylle poltettuna. Siis 11,5 tuntia monipuolista, hauskaa, sanalla sanoen laadukasta lastenviihdettä.

Tiedän, että nykyään ei ole muodikasta puhua kasvattavasta lastenkulttuurista. Väitän, että lastenkulttuuri kuitenkin kasvattaa, haluttiinpa sitä tai ei.

Olen esimerkiksi miettinyt, miksi oma, lähiöissä kasvanut sukupolveni helsinkiläisiä, on alkanut hinguta Kirkkonummelle, Tuusulaan, Järvepäähän, Nurmijärvelle, Keravaan omaa taloa rakentamaan.

Monilla on varmaan ollut mummola maalla, jossa punainen tupa ja perunamaa -idylli on toteutunut. Vielä useammalle on kuitenkin varmaan luettu Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Melukylän lapsia, Muumeja ja lukemattomia muita lastenkirjoja, joissa miljöönä on poikkeuksetta ihana maalaismaisema, oma talo, piha, aita ja liuta omenapuita.

Muistaakseni joku Hesarin toimittajista teki tässä talvella jutun uusien lastenkirjojen kuvituksista. Hän oli kiinnittänyt huomion siihen, että kirjojen lastenhuoneissa ei ollut juuri lainkaan tavaroita, lähinnä ikkuna, jossa verhot, sänky, matto ja joku pehmolelu lattialla. Ei esimerkiksi kirjoituspöytää, vaatekomeroa, lelukaappia ja kirjahyllyä. Eikä tietenkään epämääräisenä lattilla hyllyviä muovilelujen vuoria, jotka joku aikuisista kauhoo lapiolla päivän päätteeksi valtavaan avoimeen lelulaatikkoon, josta ne seuraavan aamun koittaessa taas kaadetaan esiin.

Hesarin toimittaja oli tehnyt havaintonsa vain muutaman uutuuskirjan perusteella, mutta silti siitä tekee mieli vetää yleisempiäkin johtopäätöksiä. Kuten esimerkiksi se, että jos nykyinen lapsisukupolvi aikuistuessaan sisustaan omien lastensa huoneet minimalistisella tyylillä ja ostaa muovileluvuoren sijaan pikku pilteille nallen naamaa kohden, se ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta ja uusekologisesta elämäntavasta vaan lastenkulttuurista.

Kasvatusmielessä Jules Vernen vanha kirja tai siitä tehty piirrossarja ei ole mitenkään ihanteellinen, vaikka muutenkin onkin mukava.

Naisen kapeasta liikkumatilassa kaikessa viihteessä on puhuttu niin paljon, etten jaksa nyt kirjoittaa siitä. En myöskään puutu Vernen aikaiseen luokkayhteiskuntaan, joka tietysti vaikutti tässäkin piirretyssä moniin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Jäin sensijaan pohtimaan kohtausta, jossa englantilainen herrasmies, Phileas Fogg, käskee Amerikan mantereella veturinkuljettajan ajaa täyttä höyryä puoliksi rikkinäisen sillan yli. Silta romahtaa, mutta juna ja sankarit pääsevät onnellisesti yli juuri ennen romahdusta. Täysin tyypillinen elokuvakohtaus, mutta ajatteleeko kukaan niitä mielettömiä kustannuksia mitä sillan romahtaminen aiheuttaa. Tai ajatteleeko kukaan, millä oikeudella yksi britti hajottaa sillan, jota pitkin tuhannet amerikkalaiset muuten kulkisivat joka päivä, päivästä toiseen.

Surullista on lähinnä se, että tämä ja miltei kaikki muutkin elokuvat ja kirjat kasvattavat lapsemme juuri siihen todellisuuteen, missä me oikeastikin elämmet: Vahvemman oikeuteen, rikkaamaan oikeuteen, röyhkeimmän oikeuteen. Viis hiljaisesta massasta, joka seisoo näkymättömissä kulisseissa tai viuhahtaa lavalla statistin roolissa. Kunhan ne muutamat, sankariksi nostetut saavat vapaasti hajottaa siltoja, pilkkoa laivoja, ampua intiaaneja, mitä nyt milloinkin. Ja kun sankareilla on oikeuksia, mitä muilla ei ole, on selvää, että kaikki haluavat eräänä päivänä sankareiksi. Tosisankaruuden puuttuessa, kelpaa korvikkeeksi kai mikä tahansa julkisuus.

Kuka tarjoaisi lapsille parempaa?

Pesäemot ja laajennettu vanhemmuus

En malta olla heittämättä lusikkaani soppaan, jonka Nina Mikkonen aloitti nyt jo klassikoksi luokiteltavassa tyynysodassa.

Itseäni tässä kotiäitikeskustelussa hämmentää suhteellisen vähän aiheen tiimoilta esillä ollut ilmö: pelkästään oman perheen "kaikkein parhaan" etsiminen vastakohtana suurempaa yhteisöä palvelevalle toiminalle.

Luin hiljattain lehtiartikkelin eräästä kehitysyhteistyöprojektista. Siinä erään köyhän maan, köyhän kylän mustaihonen nainen kertoi suurta ylpeyttä tuntien saaneensa työtä lähellä sijaitsevasta kaupungista, jonne hän päivittäin käveli useamman tunnin matkan aamuin illoin.

Naisen omat pienet lapset asuivat tietenkin yhä kylässä, jossa yhteisön muut naiset hoitivat heitä innoissaan ja hekin ylpeyttä tuntien tästä onnenpotkusta, joka oman heimon naista oli kohdannut. Siis oikeaa työtä, mahdollisuus korkeampaan elintasoon ja turvatumpaan elämään, mahdollisuus päättää vapaammin omista ja perheen asioista, selvä kasvojenkohotus koko köyhyyden kanssa painiskelevalle yhteisölle.

Kun nyt olen seurannut mediassa Nina ja Timo Mikkosta, jotka vuorotellen ovat käyneet kodin ulkopuolella työskentelevien äitien kimppuun, en voi kuin ihmetellä. Eikö työ olekaan enää yksilölle hieno mahdollisuus käyttää lahjojaan omaa kotipiiriä laajempien asioiden palvelemiseen, yhteisölle ainoa tie kehittymiseen ja lapsille upea ikkunapaikka kasvaa monella sektorilla toimivien, aktiivisten vanhempien vanavedessä.

Suomessa töihin lähtevän äidin tilanne on luonnollisesti toinen kuin afrikkalaisen sisarensa. Nälkä ei uhkaa ja demokratiakin on turvattu. Silti äidin töissäkäyminen voi hyödyttää yhteisön lisäksi myös omaa perhettä, sillä (työelämästä) syrjäytyneen äidin lapsilla on todettu kasvanut syrjäytymisriski ja lapsiperheiden (suhteellinen) köyhyys on jatkuvasti tapetilla. Ei pidä myöskään unohtaa, että vaikka Suomessa asiat ovat yhteiskunnallisesti siinä määrin hyvin, että ansiotyötä voidaan jopa haukkua elintasoharrastukseksi tai itsekkääksi kotoa pakenemiseksi, hyödyttää suomalaisäitien työ parhaimmillaan (globalisaation myötä) myös maailman kaikkein köyhimpiä ihmisiä, joilta elintason ja demokratian edut ovat vielä toistaiseksi saavuttamatta.


En nyt tässä tietenkään hyökkää niitä äitejä (mukaanlukien itseäni) vastaan, jotka nauttivat omasta ja lastensa elämästä kotipesän hurmaavassa lämmössä.

Työssäkäyvien äitien syyllistämisessä on vain jotain niin vastenmielistä, että siitä on vaikea olla hiljaa. Ilmiö vertautuu suoraan siihen, että syyllistettäisiin vanhempia, jotka laittavat lapsensa bussipysäkille värjöttelemään, vaikka yksityisauton käyttöön olisi mahdollisuus - ilmastonmuutoksesta viis. Tai sanotaan piu paut lihantuotannon eettis-ekologisille ongelmille, kunhan juuri meidän lapsemme saavat peruskoulussa kauhoa lihapullia rajattomasti lautaselleen.

Jos nyt oiken rumasti haluaisi sanoa, voisi jopa verrata kotiäitiyttä ylenpalttiseen narsismiin, omat lapsethan ovat laajennettu minä itse ja kaikki mitä omiin lapsiin panostetaan on kuin yksin itselleen antaisi.

Mutta tällaista en missään tapauksessa aijo sanoa. Sitäpaitsi pikkuisen narsisti pitääkin olla, kun kyseessä on kuitenkin seuraavan sukupolven kasvattaminen, joka on luonnollisesti se ihmiskunnan töistä kaikkein tärkein.