Lastenkulttuurista

Tyttäreni on viettänyt hiihtolomaa tiiviisti nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Ohjelmassa on ollut 26 jaksoa Jules Vernen kirjan pohjalta tehtyä Matka maailman ympäri 80 päivässä tv-sarjaa, yhteensä 6:lle dvd-levylle poltettuna. Siis 11,5 tuntia monipuolista, hauskaa, sanalla sanoen laadukasta lastenviihdettä.

Tiedän, että nykyään ei ole muodikasta puhua kasvattavasta lastenkulttuurista. Väitän, että lastenkulttuuri kuitenkin kasvattaa, haluttiinpa sitä tai ei.

Olen esimerkiksi miettinyt, miksi oma, lähiöissä kasvanut sukupolveni helsinkiläisiä, on alkanut hinguta Kirkkonummelle, Tuusulaan, Järvepäähän, Nurmijärvelle, Keravaan omaa taloa rakentamaan.

Monilla on varmaan ollut mummola maalla, jossa punainen tupa ja perunamaa -idylli on toteutunut. Vielä useammalle on kuitenkin varmaan luettu Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Melukylän lapsia, Muumeja ja lukemattomia muita lastenkirjoja, joissa miljöönä on poikkeuksetta ihana maalaismaisema, oma talo, piha, aita ja liuta omenapuita.

Muistaakseni joku Hesarin toimittajista teki tässä talvella jutun uusien lastenkirjojen kuvituksista. Hän oli kiinnittänyt huomion siihen, että kirjojen lastenhuoneissa ei ollut juuri lainkaan tavaroita, lähinnä ikkuna, jossa verhot, sänky, matto ja joku pehmolelu lattialla. Ei esimerkiksi kirjoituspöytää, vaatekomeroa, lelukaappia ja kirjahyllyä. Eikä tietenkään epämääräisenä lattilla hyllyviä muovilelujen vuoria, jotka joku aikuisista kauhoo lapiolla päivän päätteeksi valtavaan avoimeen lelulaatikkoon, josta ne seuraavan aamun koittaessa taas kaadetaan esiin.

Hesarin toimittaja oli tehnyt havaintonsa vain muutaman uutuuskirjan perusteella, mutta silti siitä tekee mieli vetää yleisempiäkin johtopäätöksiä. Kuten esimerkiksi se, että jos nykyinen lapsisukupolvi aikuistuessaan sisustaan omien lastensa huoneet minimalistisella tyylillä ja ostaa muovileluvuoren sijaan pikku pilteille nallen naamaa kohden, se ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta ja uusekologisesta elämäntavasta vaan lastenkulttuurista.

Kasvatusmielessä Jules Vernen vanha kirja tai siitä tehty piirrossarja ei ole mitenkään ihanteellinen, vaikka muutenkin onkin mukava.

Naisen kapeasta liikkumatilassa kaikessa viihteessä on puhuttu niin paljon, etten jaksa nyt kirjoittaa siitä. En myöskään puutu Vernen aikaiseen luokkayhteiskuntaan, joka tietysti vaikutti tässäkin piirretyssä moniin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Jäin sensijaan pohtimaan kohtausta, jossa englantilainen herrasmies, Phileas Fogg, käskee Amerikan mantereella veturinkuljettajan ajaa täyttä höyryä puoliksi rikkinäisen sillan yli. Silta romahtaa, mutta juna ja sankarit pääsevät onnellisesti yli juuri ennen romahdusta. Täysin tyypillinen elokuvakohtaus, mutta ajatteleeko kukaan niitä mielettömiä kustannuksia mitä sillan romahtaminen aiheuttaa. Tai ajatteleeko kukaan, millä oikeudella yksi britti hajottaa sillan, jota pitkin tuhannet amerikkalaiset muuten kulkisivat joka päivä, päivästä toiseen.

Surullista on lähinnä se, että tämä ja miltei kaikki muutkin elokuvat ja kirjat kasvattavat lapsemme juuri siihen todellisuuteen, missä me oikeastikin elämmet: Vahvemman oikeuteen, rikkaamaan oikeuteen, röyhkeimmän oikeuteen. Viis hiljaisesta massasta, joka seisoo näkymättömissä kulisseissa tai viuhahtaa lavalla statistin roolissa. Kunhan ne muutamat, sankariksi nostetut saavat vapaasti hajottaa siltoja, pilkkoa laivoja, ampua intiaaneja, mitä nyt milloinkin. Ja kun sankareilla on oikeuksia, mitä muilla ei ole, on selvää, että kaikki haluavat eräänä päivänä sankareiksi. Tosisankaruuden puuttuessa, kelpaa korvikkeeksi kai mikä tahansa julkisuus.

Kuka tarjoaisi lapsille parempaa?