Pesäemot ja laajennettu vanhemmuus

En malta olla heittämättä lusikkaani soppaan, jonka Nina Mikkonen aloitti nyt jo klassikoksi luokiteltavassa tyynysodassa.

Itseäni tässä kotiäitikeskustelussa hämmentää suhteellisen vähän aiheen tiimoilta esillä ollut ilmö: pelkästään oman perheen "kaikkein parhaan" etsiminen vastakohtana suurempaa yhteisöä palvelevalle toiminalle.

Luin hiljattain lehtiartikkelin eräästä kehitysyhteistyöprojektista. Siinä erään köyhän maan, köyhän kylän mustaihonen nainen kertoi suurta ylpeyttä tuntien saaneensa työtä lähellä sijaitsevasta kaupungista, jonne hän päivittäin käveli useamman tunnin matkan aamuin illoin.

Naisen omat pienet lapset asuivat tietenkin yhä kylässä, jossa yhteisön muut naiset hoitivat heitä innoissaan ja hekin ylpeyttä tuntien tästä onnenpotkusta, joka oman heimon naista oli kohdannut. Siis oikeaa työtä, mahdollisuus korkeampaan elintasoon ja turvatumpaan elämään, mahdollisuus päättää vapaammin omista ja perheen asioista, selvä kasvojenkohotus koko köyhyyden kanssa painiskelevalle yhteisölle.

Kun nyt olen seurannut mediassa Nina ja Timo Mikkosta, jotka vuorotellen ovat käyneet kodin ulkopuolella työskentelevien äitien kimppuun, en voi kuin ihmetellä. Eikö työ olekaan enää yksilölle hieno mahdollisuus käyttää lahjojaan omaa kotipiiriä laajempien asioiden palvelemiseen, yhteisölle ainoa tie kehittymiseen ja lapsille upea ikkunapaikka kasvaa monella sektorilla toimivien, aktiivisten vanhempien vanavedessä.

Suomessa töihin lähtevän äidin tilanne on luonnollisesti toinen kuin afrikkalaisen sisarensa. Nälkä ei uhkaa ja demokratiakin on turvattu. Silti äidin töissäkäyminen voi hyödyttää yhteisön lisäksi myös omaa perhettä, sillä (työelämästä) syrjäytyneen äidin lapsilla on todettu kasvanut syrjäytymisriski ja lapsiperheiden (suhteellinen) köyhyys on jatkuvasti tapetilla. Ei pidä myöskään unohtaa, että vaikka Suomessa asiat ovat yhteiskunnallisesti siinä määrin hyvin, että ansiotyötä voidaan jopa haukkua elintasoharrastukseksi tai itsekkääksi kotoa pakenemiseksi, hyödyttää suomalaisäitien työ parhaimmillaan (globalisaation myötä) myös maailman kaikkein köyhimpiä ihmisiä, joilta elintason ja demokratian edut ovat vielä toistaiseksi saavuttamatta.


En nyt tässä tietenkään hyökkää niitä äitejä (mukaanlukien itseäni) vastaan, jotka nauttivat omasta ja lastensa elämästä kotipesän hurmaavassa lämmössä.

Työssäkäyvien äitien syyllistämisessä on vain jotain niin vastenmielistä, että siitä on vaikea olla hiljaa. Ilmiö vertautuu suoraan siihen, että syyllistettäisiin vanhempia, jotka laittavat lapsensa bussipysäkille värjöttelemään, vaikka yksityisauton käyttöön olisi mahdollisuus - ilmastonmuutoksesta viis. Tai sanotaan piu paut lihantuotannon eettis-ekologisille ongelmille, kunhan juuri meidän lapsemme saavat peruskoulussa kauhoa lihapullia rajattomasti lautaselleen.

Jos nyt oiken rumasti haluaisi sanoa, voisi jopa verrata kotiäitiyttä ylenpalttiseen narsismiin, omat lapsethan ovat laajennettu minä itse ja kaikki mitä omiin lapsiin panostetaan on kuin yksin itselleen antaisi.

Mutta tällaista en missään tapauksessa aijo sanoa. Sitäpaitsi pikkuisen narsisti pitääkin olla, kun kyseessä on kuitenkin seuraavan sukupolven kasvattaminen, joka on luonnollisesti se ihmiskunnan töistä kaikkein tärkein.