Mitä jää jäljelle

Olen ennenkin pohtinut tällä foorumilla, että mitä jää jäljelle uskosta ja Jumalasta, jos kaikki se maailmanselityksestä, johon Jumalaa ei "välttämättä tarvita" riisutaan pois.

Keskustelu lähti taas tänään hyvin käyntiin, kun juttelin aiheesta uskonlahkosta irtautuneen (ja edelleen Jumalaan uskovan) ystäväni kanssa. Siinä sivussa pohdin myös omia kokemuksiani epäterveestä uskosta, karismaattisista lieveilmiöistä, Jeesuksen äänen kuulemisesta ja sen semmoisesta.

Tämän pohdinnan lopputulos oli, että on viimekädessä on vain kaksi asiaa, joihin henkilökohtaisesti ja välttämättä tarvitsen Jumala-selityksen. Nämä ovat: maailmankaikkeuden synty
ja ihmisen kuolevaisuus, (sekä jossainmäärin myös kärsimyksen ongelma).

Minulla ei luonnontieteilijänä ole mitään suurta vaikeutta uskoa evoluutioteoriaan sinänsä. Ongelmakohdaksi muodostuu kuitenkin se osa evoluutioteoriaa, jossa alkuräjähdys synnyttää aineen s a t t u m a l t a. Luonnontieteellisestihän on relevanttia puhua sattumasta, niin kauan, kun muutakaan selitystä ei pystytä osoittamaan. Minusta se ei vain tunnu oikelta.

Toinen ongelma, ihmisen kuolevaisuus ei sekään sinänsä ole ongelma. En epäile, etteikö ihminen voisi elää mielekkään ja hyvän elämän ja sitten lakata, muuttua mullaksi ja palata osaksi materiaalista elonkiertoa. Minulle ongelma on siinä, että se lakkaaminen ei vain tunnu mielekkäältä tai uskottavalta.

Hyvä on, tulin myöntäneeksi, että perustan maailmankuvani tuplasti tunteelle. Mutta mille te muut maailmankuvanne sitten perustatte?

Mieheni väittää käyttävänsä maailmankuvansa rakentamisessa järkeä ja nojaavansa metodiin, jossa kaikki selitetään mahdollisimman yksinkertaisella, riittävän todistusvoimaisella perustelulla (tällä metodilla oli joku nimikin, mutta en muista sitä nyt). Näin ollen, ihminen kuolee ruumiinsa mukana, koska tällä väittämällä on merkittävästi suurempi todistusvoima kuin sillä, että ihminen eläisi kuolemansa jälkeen jossain ruumiinsa ulkopuolella.

Mieheni mukaan myös alkuräjähdys on yksinkertaisempi selittää ilman erillistä oletusta persoonallisesta voimasta. Hänestä on yksinkertaisempaa uskoa, että jotain mitä ei voida välittömästi osoittaa e i ole, kuin että se on.

Näin se varmaan on, mutta silti tunne on tunne ja minä pysyn uskovaisena.

Olisi muuten kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuisi, jos jostain syystä tieteellisesti todistettaisiin, että jokin jumalallinen voima on olemassa ja ohjailee tätä maailmankaikkeutta. Vaikuttaisiko tieto ateistien maailmankuvaan, vai pysyisikö ateistien suuri enemmistö yhä ateisteina, koska heistä se t u n t u i s i silti edelleen paremmalta vaihtoehdolta, kuin uuden todistusaineiston päällä lepäävä tieto Jumalan olemassaolosta.

Josef Fritzl - kenellä on oikeus tuomita

Nyt, kun Itävallan kuuluisin insesti-isä on saanut tuomionsa (elinkautinen vankeus ja pakkohoito) ovat yllättävän monet tavalliset ihmiset aina Suomea myöten valmiita lisäämään lainsäädäntöön kuolemanrangaistuksen.

Keskustelupalstat täyttyvät sanan raippojen jakelijoista ja moni muistaa myös tuoda sen esiin, kuinka tällainen vastaava tapaus pääsisi Suomessa parilla vuodella tai ehdonalaisella..

Ottamatta tässä sen enempää kantaa julkisen lainsäädännön mahdollisuuksiin jakaa oikeudenmukaisia tuomioita, totean, että ongelma on ikivanha.

Uudessa Testamentissa kuvataan tilannetta, jossa suuri kansanenemmistö on valmis jakamaan kivitystuomion aviorikoksesta tavatulle naiselle.

Jeesuksen kuuluisat sanat Johanneksen evankeliumista:

"Joka teistä on synnitön, heittäköön häntä ensimmäisellä kivellä"

sopivat mielestäni tähänkin tilanteeseen.

Kukahan saataisiin Josef Frizl:n pyövelin tehtävään, jos ainoana pääsykriteerinä olisi täysi synnittömyys.

Tai kenties joku suostuisikin, mutta epäilen vakavasti, että hänet olisi jäävättävä tehtävästä joko siksi, että hän olisi ala-ikäinen tai sitten tekohetkellä täyttä ymmärrystä vailla.

Tällaisista julkisista insestioikeudenkäynneistä mieleeni tulee muuten vanhan testamentin inhimillistetyt syntipukit. Otetaan joku, jota riittävän moni vihaa koko sydämensä pohjasta ja sitten hutkitaan yhdessä kunnes pukki kuolee. Lopuksi kaikilla toimitukseen osallistuneista on puhdistunut olo. Paha on poistettu, me jäljelle jääneet olemme vapaita tästäkin kuonasta - kunnes taas nousee uusi paha, joka julkisesti tuomitaan ja hutkinnan jälkeen poistetaan ja niin edelleen, pyörä pyörii ja karuselli soi.

Tällaisella sirkuksella on toki monia funktioita, eikä ajankulu ole niistä vähäisin. Ajanhaaskausta vaarallisempi funktio lienee kuitenkin se, että syntipukin karkoittamisen myötä kadotetaan kosketus siihen pahaan, joka yhä on keskellämme. Siihen pahaan, joka itseasiassa jokaisena hetkenä asuu meissä itsessämme, meidän sisällämme.

Tästä pahuudesta Jeesus sanoo vuorisaarnassa:

"Joka katsoo naista himoiten, on sydämessään tehnyt huorin hänen kanssaan"

Ja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä löytyvät apostolin sanat:

"Joka vihaa veljeään, on murhaaja."

On helppoa tuomita toisissa näkyvä pahuus (etenkin hyvin ilmeinen sellainen) ja on helppoa ulkoistaa koko maailman pahuus muutamiin koko maailman yhteisesti tuomitsemiin ja vihaamiin hylkiöihin. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että vaikka maailman kaikki insesti-isät kerättäisiin samaan sähkötuoliin yhdessä hiillostettaviksi, ei tämän universumin kokonaispahuus laskisi kuin ehkä yhden pienenpienen värähdyksen verran.

Kuka sen sijaan näkee pahuuden itsessään, ei enää uskalla asettua kenenkään tuomariksi. Joseffrizlejen jääminen tänne meidän keskuuteemme on pelottavaa paitsi siksi, että rikoksen uusimisen mahdollisuus on olemassa niin kauan kuin rikollinen on elossa. Kentis vielä pelottavampaa on kuitenkin se, että joskus rikollista silmiin katsoessamme saattaa käydä, että näemmekin oman peilikuvamme.

Vanhassa testamentissa muuten riittävän räikeään rikokseen syyllistynyt tuomittiin niin perusteellisesti, ettei edes jälkeläisiä jätetty eloon. Kaikille vanhan kunnon kuolemantuomiota kannattaville tämä malli olisikin varmasti se toimivin. Ajatellaan vaikka juuri tätä Josef Frizl:in tapausta. Jos oikeus olisi esim. tuominnut pikku Josefin äidin julmuudesta ja tunnekylmyydestä (pahoinpitelyistä ja hyväksikäytöistä?) lastaan kohtaan ja jättänyt pikku Josefin henkiin, olisi pahuus silti jatkanut voittokulkuaan nyt mediassakin nähtävällä tavalla.

Mutta kuka olisikaan valmis sähköttämään Josefin lisäksi nyt myös Elisabeth-tyttären sekä kaikki muut Josefin lapset ja lapsenlapset, joista ainakin joku mahdollisesti tulee tavalla tai toisella jatkamaan isänsä/isoisänsä pahuuden perintöä?

Tasa-arvohapatusta ja erään lahkon tarina

Olen viime päivinä lueskellut RaTas (raamatullinen tasa-arvo) ajatuksia ja muutenkin miettinyt tasa-arvoa kristillisissä yhteisöissä.

Evankelisluterilaisen kirkon arkki-piispa (ent.) John Vikström on puolustanut naispappeutta julkisuudessa ja hän kirjoittaa aiheesta myös kirjassaan Elämme siis kuolemme, keskustelukirjeitä Jörn Donnerin kanssa, näin:

"Paavalin kirjeiden kirjaimellinen noudattaminen Uuden testamentin puolelta johtaisi yhteiskunnassa, perheissä ja kirkossa patriarkaaliseen järjestelmään, jossa naisia ja työntekijöitä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Tälläkin kohtaa on uskoteltu raamatullisuus kovin valikoivaa. Voidaan yrittää vaatia noudatettavan näitä apostolin patriarkaalisia elämänohjeita avioliitto- ja perhe-elämässä taikka papinvirassa, vaikka muilta osin hyväksyttäisiin yhteiskunnassa vallitseva, Raamatun ajalle täysin vieras demokraattinen etiikka."

Näinhän se menee. Tiedän kyllä surukseni kristillisiä yhteisöjä, joissa mielellään nähtäisiin koko yhteiskunnan taantuminen takaisin patriarkaaliseen hallintamalliin. Yksi ikävä esimerkki on aikanaan negatiivista julkisuuttakin nauttinut, luterilaisen kirkon siipien suojissa maallikkotyönä aloittanut XX.

XX ei onneksi enää pitkään aikaan ole toiminut luterilaisen kirkon sisällä, lisäksi liike on pahasti lahkoutunut ja suurin osan sen jäsenistä on irtautunut liikkeestä. Muutamien uskollisten joukko on kuitenkin pysynyt kasassa ja pyörittää jopa omaa hyvin menestyvää yritystään, jonka palkkalistoilla ei ole ensimmäistäkään naista!

Koska minulla oli erittäin kyseenalainen kunnia kuulua ko. lahkoon muutamia vuosia lukiosta pääsyni jälkeen, voin vahvistaa, että yhteisö pyrkii todellakin kaikessa elämään Paavalin (ja lahkon johtajan) nais/mies opetuksille uskollisena.
He vetävät opetuksen jopa niin pitkälle, että naista ei nähdä lainkaan Jumalan kuvana, ja näin nainen voi heijastaa vain miehensä kunniaa, ei Jumalan kunniaa kuten mies.

Mm. tämän kokemuksen pelästyttämänä toivon sydämestäni, että ev.lut kirkko ottaisi erittäin voimakkaan negatiivisen kannan kaikenlaiseen syrjintään ja epätasa-arvoiseen (tai muuten kyseenalaiseen) toimintaan kirkon sisällä. On aika hirveä skenaario ajatella nuoria ihmisiä (jollainen itsekin olin lahkoon eksyessäni), jotka menevät kansankirkon turvaa ja luottamusta herättäviin tiloihin ja toimintaan ja päätyvät sitäkautta mukaan ties millaisiin syrjintää ja epätasa-arvoa kannattaviin porukoihin, jotka pahimmissa tapauksissa riitautuessaan emokirkon kanssa lahkoutuvat täysin ja vievät jäsenensä mukanaan.

Muuten, minusta tasa-arvoon, homoseksuaalisuuteen ja kaikkeen muuhunkin (kristilliseen) etiikkaan riittää hyvin kultainen sääntö, joka on:

Tee toisille, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän (jos olisit hänen asemassaan).

Vaikeinta tässä käskyssä lienee tosin aito, toisen asemaan eläytyminen niin, ettei toisaalta kuvittele toisen olevan KOVIN erilainen kuin itse ja että kuitenkin näkee, että toinen ON joiltain osin erilainen kuin itse. Hmm.. menipä monimutkaiseksi.

Johtajuudesta ja kristillisistä yhteisöistä

Käväisin eilen kansainvälisen opiskelijavaihtojärjestö Aiesecin johtajuusseminaarissa uudella Ylioppilastalolla. Oli kiva käydä tuulettamassa päätä ja muistelemassa englanninkielisiä fraaseja kansainvälisessä ilmapiirisä. Jo seminaarin aikana ja etenkin sen jälkeen rupesin miettimään, miten näitä bisnesmaailmasta johdettuja oppeja voisi soveltaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntaelämään. Äitinä mietin myös, miten niitä voisi soveltaa vanhemmuuteen, mutta niitä pohdintoja en nyt ymppää tähän kirjoitukseen.

Jaan tähän alkuun sekalaisia tiedonjyväsiä seminaaripuheista ja loppuun omia ajatuksiani. Jaoin muuten näitä ajatuksia heti tuoreeltaan myös omassa solussani (=moderni nimi raamattupiirille) ihan positiivisella vastaanotolla :)

Yksi seminaarin puhujista oli Trainers Housen Janne Korpi. Hänen esityksensä perustui hyvin klassisille ja yksinkertaisille jutuille, joten niistä on hyvä aloittaa:

Tiimin johtamisessa kaikkein tärkeintä on tietoisuus päämäärästä. Eli mihin tämä toiminta tähtää, mihin me pyrimme? Jos olen onnistunut johtajana, mistä tiedän sen 2 vuoden päästä?

Tiimi itsessään on toiseksi tärkein heti päämäärän jälkeen ja luottamus tiimiläisten välillä on tiimin toimimisen perusedellytys. Väitettään Korpi perusteli mm. lukuisiin tutkimuksiin perustuvan kaavion avulla, jonka mukaan työn tuloksellisuus on suorassa yhteydessä tiimin yhteishenkeen ja tiimiläisten viihtymiseen.

Kolmas asia selkeän tavotteen ja luottamuksen jälkeen on käytäntö. Eli vastaus kysymykseen, miten tavoitteet konkreettisesti saavutetaan, mikä on se tie, jota kuljetaan. Tämä on sitä, mistä normaalit työpäivät koostuvat ja tätä on myös soluelämän arki, rukousta, keskustelua, ylistystä, kahvittelua, uusien mukaan kutsumista. Hyvin selkeää.

Korpi piirsi myös taululle ison laatikon, jonka sisällä oli pienempi laatikko. Niiden välillä olevaa seinää hän kutsui mukavuusvyöhykkeeksi ja selitti, että pienen laatikon (=oma liikkumatila) kasvu suuremmaksi vaatii hyppäyksiä oman mukavuusvhyöhykkeen yli. Hyppäyksiä ei tietenkään pidä tehdä liikaa, ettei uuvu. Jos kuitenkin lakkaa kokonaan ylittämästä omaa mukavuusvyöhykettä, käy lopulta niin, että oma liikkumatila (=pieni laatikko) käy yhä pienemmäksi ja pienemmäksi ja mukavuusvyöhykkeen rajat tulevat vastaan yhä pienempiä haasteita ajatellessa. Tämä oli minulle iso oivallus!

Toisena kouluttajana oli Ioulia Torres. Hän edusti jotain konsulttifirmaa, jonka nimeä en nyt muista. Hänen punainen lankansa oli Common sense Leadership. Toisinsanoen, jos sinulla on järkeä, olet hyvä johtaja. Hänen mukaansa on tärkeää, että johtamistapa sopii omaan persoonaan. Tähän tarvitaan aitoutta, rehellisyyttä itselle ja toisille sekä uskollisuutta tärkeänä pitämilleen asioille. Torres jakoi johtajuuden niinikään osa-alueisiin, joistä tärkein hänen mukaansa oli hyvät kommunikointitaidot. Hyvä johtaja on ennenkaikkea hyvä kommunikoija, hän korosti. Torres edellytti hyvältä johtajalta myös tosiasioiden (=nykytilan) tunnustamista, vastuunottoa, kykyä oppia sekä asioiden käytäntöön panemista haaveilun sijaan.

Venäläistaustainen Torres näki suomalaisten isoimpana haasteena pyrkimyksen samanalaisuuteen ja kannusti ihmisiä sanomaan ääneen hankaliakin kommentteja.

Kun sitten rupesin oikein aktiivisesti miettimään seminaarin antia seurakunta- ja soluelämään, tajusin, miten isoja haasteita soluilla saattaa olla.

Ensimmäinen asia, (johon olen kyllä törmännyt myös työyhteisöissä), on se, että johtajalla voi olla omat tavoitteensa, joita solulaiset eivät jaa ollenkaan. Johtaja voi esimerkiksi ajatella, että solun tavoite on moninkertaistua ja varustaa ihmisiä hengellisiksi johtajiksi ja Jumalan valtakunnan työntekijöiksi. Solulaisten tavoite voi kuitenkin olla yhdessä viihtyminen, Jumalan kohtaaminen ja sielunhoidolliset keskustelut. Näitä vasten johtajan asettamat tavoitteet voivat tuntua suorastaan uhkaavilta. Solun kasvu kun uhkaa olemassa olevia ihmissuhteita ja kaikenlainen työhön varustaminen taas voi tuntua aivan absurdilta, jos omat kysymykset liikkuvat lähinnä sen ympärillä, kuinka voisi oppia hyväksymään ja rakastamaan itseään ja vakuuttua siitä, että Jumala ylipäänsä on olemassa.

Uskovissa piireissä kun liikutaan, solulaiset on kuitenkin melko helppo (raamatulla ja johtajan auktoriteetilla) saada uskomaan, että solun tehtävä on kasvaa ja jos kasvu todella onnistuu ja solu jakaantuu puolen vuoden välein törmätään ongelmaan, nimeltä luottamus tiimiläisten välillä.

Luottamuksella kun se on ikävä ominaisuus, että se kasvaa pikkuhiljaa ja lisäksi vielä, että jos se riittävän monta kertaa särkyy, se lakkaa kasvamasta kokonaan. Luottamuksen puuttuessa taas mikään solu (tai muu ryhmä) ei voi toimia ja ikävä havaintoni muutamasta solusta onkin ollut, että pian jakaantumisen jälkeen osa vanhoista kävijöistä jää kokonaan pois.

Myös tiimin käytännöntoiminnassa olen törmännyt solussa lukuisiin ongelmiin. Meillä oli esimerkiksi yksi solu, jossa oli mahtava luottamus jäsenten välillä, upea rakkauden ilmapiiri, paljon ystävyyttä ja jakamista, mutta käytännön asiat takkusivat kerta toisensa jälkeen. Kellonaikaa sahattiin edestakaisin, samoin päivää, sitten alettiin hieroa sitä, kahvitellaanko tapaamisissa ja jos kahvitellaan niin miten kauan sitä voi jatkaa, kuinka usein uusia voidaan ottaa mukaan ja kuinka monta kerrallaan ja niin edelleen.

Olen siis ollut mukana useammassakin solussa ja nähnyt ongelmia tiimin johtamisen kaikissa kolmessa osa-alueessa: toiminnan tavoitteet puuttuvat, luottamusta ei ole ja käytännön toteutuskin takkuaa.

Toisaalta en ole varma, pitäisikö näitä bisnesmaailmasta johdettuja johtamiskaavioita sellaisenaan edes yrittää soveltaa seurakuntaelämään. Toisaalta nämä ovat niin yleisiä juttuja, että ei luulisi niiden miettimisestä haittaakaan olevan. En ole kyllä vielä kertaakaan ollut mukana solussa, jonka tavoitteet olisivat olleet niin kirkkaat, että ne olisi voinut vaikka kirjoittaa ylös ja laittaa solukokoontumisten ajaksi johonkin seinälle kaikille näkyviin. Enimmäkseen tavoitteet ovat varmaan olleet yhdessä viihtymistä ja Jumalan kohtaamista, mitkä eivät ole sinänsä ollenkaan huonoja tavoitteita, mutta kuitenkin eri tavotteita, kuin ne, mitä seurakunnan johtajat usein asettavat pienryhmille.

Uskaltauduin muuten esittämään Aiesec-seminaarissa kysymyksen: miten voi valaa motivaatiota tiimiin, joka perustuu vapaaehtoisuuteen ja vastaus oli tyly: Vapaaehtoistyössä mukaan tulee aina aluksi niitä, jotka haluavat vain hengailla mukana, toisinsanoen kuulua joukkoon tekemättä kuitenkaan itse mitään tiimin tavotteiden saavuttamiseksi. Kun nämä hengailijat sitten heitetään ulos (esim. vastuita tai muita tehtäviä jaettaessa), tekijöiden porukka pienenee, mutta jäljelle jäävien motivaatio, into ja yhteishenki kasvaa roimasti.

Helppo uskoa. Ongelma on kuitenkin se, että seurakunnallisissa kuvioissa helposti ajatellaan, että näin ei voi tehdä. Että se on jotenkin väärin, jos kaikki halukkaat eivät saa hengailla mukana vaikkapa johtajien tapaamisissa tai selkeän työnäyn ympärille rakennetussa solussa. Niille muutamalle, jotka olisivat kuitenkin sitoutuneet solun päämääristä esim. hengelliseen aikuisuuteen ja vastuunottoon kasvamisesta, on kuitenkin äärimmäisen turhauttavaa, jos suuri enemmistö haraa kaikessa vähänkin siihen viittaavassa vastaan, joko aktiivisesti ajatusta vastustamalla tai passiivisesti jättäytymällä systemaattisesti pois esim. joka kerta kun solulla olisi palveluvuoro messussa.

Toinen ajatus, jota haluan kritisoida seurakunnallisessa johtamistavassa on usein vastaan tullut ajatus siitä, että (hengellisen) johtajan tärkein tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Ajatellaan esimerkiksi pientä, yhdestä solusta (n.8 henkeä) koostuvaa seurakuntaa, jonka tavoite on kasvaa maanlaajuiseksi kirkkokunnaksi. Alkuperäisen solun johtaja voi alkaa hyvin nopeasti ajatella, että jonkun solulaisista pitäisi ottaa vastuu solun johtamisesta, jotta hän voisi lähteä ottamaan askeleita uusiin suuntiin laajempien ihmisryhmien tavoittamiseen.

Niin hän jättää ryhmän siirtyäkseen "tärkeämpiin tehtäviin". Tämä luonnollisesti aiheuttaa solulaisissa tunteen hylätyksi tulemisesta ja lisäksi ruokkii ilmapiiriä, että joku muu on tärkeämpää ja hienompaa kuin tähän soluun osallistuminen ja niin ne, jotka solussa myös haluavat kasvaa ja "ottaa askeleita eteenpäin" alkavat tiedostamattaan ja tietoisesti pyrkiä ulos solusta. Lopulta solussa ovatkin jäljellä enää vain ne, jotka eivät ole motivoituneita kasvuun tai ajattelevat etteivät ole siihen kykeneviä. Viimeinen askel on se, että solu hajoaa, jolloin joku alkuperäisistä solunjohtajista herää tilanteeseen ja pyörä alkaa pyöriä taas alusta hiukan erilaisella strategialla ja painotuksilla, mutta jos peruskuvio jatkuu samana, tilanne toistuu.

Toinen tyypillinen strategia kasvattaa yhden solun seurakunta kirkkokunnaksi voi olla se, että alkuperäiseen soluun otetaan uusia jäseniä, jolloin se kasvaa, lopulta jakaantuu, kasvaa, jakaantuu, kasvaa, jakantuu ja niin edelleen. Pian ollaan tilanteessa, että kaikki (8 henkeä) alkuperäisen solun jäsenet johtavat omia solujaan toisistaan erillään. Alkuperäisestä solusta ei ole jäljellä mitään, yhteys on kadonnut ja ihmissuhteet ovat korvautuneet uusilla. Ihmiset ovat hajallaan ja turvattomia kaikista muutoksista niin ihmissuhteissa ja kuin rakenteissakin. Tätä kuitenkin jatketaan, koska näin"kuuluu tehdä" syystä että vanhassa tutussa solussa pysyminen olisi "itsekästä" eikä mahdollistaisi uusien ihmisten mukaan tuloa, mikä puolestaan olisi täysin lähetyskäskyn vastaista. Syvimmiltään ihmiset eivät kuitenkaan haluaisi menettää vanhoja ihmissuhteitaan ja koska kasvu sotii heidän syviä toiveitaan vastaan, kasvu on hidasta ja takkuista ja uusiin kokoonpanoihin sitoudutaan kerta kerralta huonommin ja vähemmän. Tähän hyvin tuntemassani soluseurakunnassa (varmaan monissa muissakin) on yritetty vastata "heimoilla", joka kokoaa yhteen kaikki nykyiset ja entiset solulaiset eli tukee pitkäaikaisia ihmissuhteita muuttuvien solurakenteiden keskellä. Muutaman kerran vuodessa persoonattomissa seurakuntatiloissa kokoontuva heimo on kuitenkin laiha lohtu niille, jotka haluaisivat nähdä parhaita ystäviään viikottain kodeissa kokoontuvissa soluissa.

Jos kritisoi vallitsevia malleja, on varmaan syytä myös esittää vaihtoehto. Varokaa, sillä tässä tulee:

Minusta toisenlainen ja näistä vaihtoehdoista paras malli olisi se, että alkuperäisestä solurakenteesta pidettäisiin kiinni täysin riippumatta seurakunnan kasvusta ja uusien mukaan tulosta. Alkuperäiseen soluun voisi toki tulla mukaan yksi tai useampi uusi jäsen, mutta ei niin monia, että sen yhtenäisyys, sitoutuminen ja tiimiläisen välinen luottamus kärsisi. Jos tiimin eli solun tavoite olisi sitten sen jäsenten kasvaminen hengelliseen aikuisuuteen, johtajuuteen ja Jumalan valtakunnan työntekijyyteen, ei mikään näistä nähdäkseni estäisi pitämästä kiinni alkuperäisestä solurakenteesta. Yksinkertaisimmillaan se menisi niin, että jokainen kahdeksasta solulaisesta alkaisi vetää omaa solua perussolun lisäksi, jolloin meillä olisi 8 + 1 solua. Sitten nämä uudetkin solulaiset kasvaisivat työntekijöiksi, jolloin meillä olisi 8 x 8 + 1 solua ja niin edelleen. Kun kasvu olisi saavuttanut lopullisen päätepisteensä olisi alkuperäisen solunjohtajan titteli arkkipiispa, alkuperäiset solulaiset piispoja, heidän solulaisensa kirkkoherroja ja niin edelleen. Vaihdoksia ja hyppäyksiä olisi toki ollut suuntaan ja toiseen, mutta perusihmissuhdeverkostot olisivat pääpiirteittään pysyneet yllä.

Joku saattaisi tietysti olla harmissaan siitä, ettei juuri hän saa henkilökohtaisesti osallistua piispojenkokoukseen vaan joutuu tyytymään lapsikerhonohjaajien tapaamisiin, mutta suuri enemmistö oivaltaisi, että näin on hyvä ja että tärkeintä on se, että jokaiselle löytyy seurakunnan sisältä oma paikka ja yhteisö, joka on valmis ottamaan hänet vastaan ja sitoutumaan häneen vaikka koko loppuelämäksi.

Lastenkulttuurista

Tyttäreni on viettänyt hiihtolomaa tiiviisti nenä kiinni tietokoneen ruudussa. Ohjelmassa on ollut 26 jaksoa Jules Vernen kirjan pohjalta tehtyä Matka maailman ympäri 80 päivässä tv-sarjaa, yhteensä 6:lle dvd-levylle poltettuna. Siis 11,5 tuntia monipuolista, hauskaa, sanalla sanoen laadukasta lastenviihdettä.

Tiedän, että nykyään ei ole muodikasta puhua kasvattavasta lastenkulttuurista. Väitän, että lastenkulttuuri kuitenkin kasvattaa, haluttiinpa sitä tai ei.

Olen esimerkiksi miettinyt, miksi oma, lähiöissä kasvanut sukupolveni helsinkiläisiä, on alkanut hinguta Kirkkonummelle, Tuusulaan, Järvepäähän, Nurmijärvelle, Keravaan omaa taloa rakentamaan.

Monilla on varmaan ollut mummola maalla, jossa punainen tupa ja perunamaa -idylli on toteutunut. Vielä useammalle on kuitenkin varmaan luettu Peppi Pitkätossua, Vaahteramäen Eemeliä, Melukylän lapsia, Muumeja ja lukemattomia muita lastenkirjoja, joissa miljöönä on poikkeuksetta ihana maalaismaisema, oma talo, piha, aita ja liuta omenapuita.

Muistaakseni joku Hesarin toimittajista teki tässä talvella jutun uusien lastenkirjojen kuvituksista. Hän oli kiinnittänyt huomion siihen, että kirjojen lastenhuoneissa ei ollut juuri lainkaan tavaroita, lähinnä ikkuna, jossa verhot, sänky, matto ja joku pehmolelu lattialla. Ei esimerkiksi kirjoituspöytää, vaatekomeroa, lelukaappia ja kirjahyllyä. Eikä tietenkään epämääräisenä lattilla hyllyviä muovilelujen vuoria, jotka joku aikuisista kauhoo lapiolla päivän päätteeksi valtavaan avoimeen lelulaatikkoon, josta ne seuraavan aamun koittaessa taas kaadetaan esiin.

Hesarin toimittaja oli tehnyt havaintonsa vain muutaman uutuuskirjan perusteella, mutta silti siitä tekee mieli vetää yleisempiäkin johtopäätöksiä. Kuten esimerkiksi se, että jos nykyinen lapsisukupolvi aikuistuessaan sisustaan omien lastensa huoneet minimalistisella tyylillä ja ostaa muovileluvuoren sijaan pikku pilteille nallen naamaa kohden, se ei välttämättä johdu ilmastonmuutoksesta ja uusekologisesta elämäntavasta vaan lastenkulttuurista.

Kasvatusmielessä Jules Vernen vanha kirja tai siitä tehty piirrossarja ei ole mitenkään ihanteellinen, vaikka muutenkin onkin mukava.

Naisen kapeasta liikkumatilassa kaikessa viihteessä on puhuttu niin paljon, etten jaksa nyt kirjoittaa siitä. En myöskään puutu Vernen aikaiseen luokkayhteiskuntaan, joka tietysti vaikutti tässäkin piirretyssä moniin ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Jäin sensijaan pohtimaan kohtausta, jossa englantilainen herrasmies, Phileas Fogg, käskee Amerikan mantereella veturinkuljettajan ajaa täyttä höyryä puoliksi rikkinäisen sillan yli. Silta romahtaa, mutta juna ja sankarit pääsevät onnellisesti yli juuri ennen romahdusta. Täysin tyypillinen elokuvakohtaus, mutta ajatteleeko kukaan niitä mielettömiä kustannuksia mitä sillan romahtaminen aiheuttaa. Tai ajatteleeko kukaan, millä oikeudella yksi britti hajottaa sillan, jota pitkin tuhannet amerikkalaiset muuten kulkisivat joka päivä, päivästä toiseen.

Surullista on lähinnä se, että tämä ja miltei kaikki muutkin elokuvat ja kirjat kasvattavat lapsemme juuri siihen todellisuuteen, missä me oikeastikin elämmet: Vahvemman oikeuteen, rikkaamaan oikeuteen, röyhkeimmän oikeuteen. Viis hiljaisesta massasta, joka seisoo näkymättömissä kulisseissa tai viuhahtaa lavalla statistin roolissa. Kunhan ne muutamat, sankariksi nostetut saavat vapaasti hajottaa siltoja, pilkkoa laivoja, ampua intiaaneja, mitä nyt milloinkin. Ja kun sankareilla on oikeuksia, mitä muilla ei ole, on selvää, että kaikki haluavat eräänä päivänä sankareiksi. Tosisankaruuden puuttuessa, kelpaa korvikkeeksi kai mikä tahansa julkisuus.

Kuka tarjoaisi lapsille parempaa?

Pesäemot ja laajennettu vanhemmuus

En malta olla heittämättä lusikkaani soppaan, jonka Nina Mikkonen aloitti nyt jo klassikoksi luokiteltavassa tyynysodassa.

Itseäni tässä kotiäitikeskustelussa hämmentää suhteellisen vähän aiheen tiimoilta esillä ollut ilmö: pelkästään oman perheen "kaikkein parhaan" etsiminen vastakohtana suurempaa yhteisöä palvelevalle toiminalle.

Luin hiljattain lehtiartikkelin eräästä kehitysyhteistyöprojektista. Siinä erään köyhän maan, köyhän kylän mustaihonen nainen kertoi suurta ylpeyttä tuntien saaneensa työtä lähellä sijaitsevasta kaupungista, jonne hän päivittäin käveli useamman tunnin matkan aamuin illoin.

Naisen omat pienet lapset asuivat tietenkin yhä kylässä, jossa yhteisön muut naiset hoitivat heitä innoissaan ja hekin ylpeyttä tuntien tästä onnenpotkusta, joka oman heimon naista oli kohdannut. Siis oikeaa työtä, mahdollisuus korkeampaan elintasoon ja turvatumpaan elämään, mahdollisuus päättää vapaammin omista ja perheen asioista, selvä kasvojenkohotus koko köyhyyden kanssa painiskelevalle yhteisölle.

Kun nyt olen seurannut mediassa Nina ja Timo Mikkosta, jotka vuorotellen ovat käyneet kodin ulkopuolella työskentelevien äitien kimppuun, en voi kuin ihmetellä. Eikö työ olekaan enää yksilölle hieno mahdollisuus käyttää lahjojaan omaa kotipiiriä laajempien asioiden palvelemiseen, yhteisölle ainoa tie kehittymiseen ja lapsille upea ikkunapaikka kasvaa monella sektorilla toimivien, aktiivisten vanhempien vanavedessä.

Suomessa töihin lähtevän äidin tilanne on luonnollisesti toinen kuin afrikkalaisen sisarensa. Nälkä ei uhkaa ja demokratiakin on turvattu. Silti äidin töissäkäyminen voi hyödyttää yhteisön lisäksi myös omaa perhettä, sillä (työelämästä) syrjäytyneen äidin lapsilla on todettu kasvanut syrjäytymisriski ja lapsiperheiden (suhteellinen) köyhyys on jatkuvasti tapetilla. Ei pidä myöskään unohtaa, että vaikka Suomessa asiat ovat yhteiskunnallisesti siinä määrin hyvin, että ansiotyötä voidaan jopa haukkua elintasoharrastukseksi tai itsekkääksi kotoa pakenemiseksi, hyödyttää suomalaisäitien työ parhaimmillaan (globalisaation myötä) myös maailman kaikkein köyhimpiä ihmisiä, joilta elintason ja demokratian edut ovat vielä toistaiseksi saavuttamatta.


En nyt tässä tietenkään hyökkää niitä äitejä (mukaanlukien itseäni) vastaan, jotka nauttivat omasta ja lastensa elämästä kotipesän hurmaavassa lämmössä.

Työssäkäyvien äitien syyllistämisessä on vain jotain niin vastenmielistä, että siitä on vaikea olla hiljaa. Ilmiö vertautuu suoraan siihen, että syyllistettäisiin vanhempia, jotka laittavat lapsensa bussipysäkille värjöttelemään, vaikka yksityisauton käyttöön olisi mahdollisuus - ilmastonmuutoksesta viis. Tai sanotaan piu paut lihantuotannon eettis-ekologisille ongelmille, kunhan juuri meidän lapsemme saavat peruskoulussa kauhoa lihapullia rajattomasti lautaselleen.

Jos nyt oiken rumasti haluaisi sanoa, voisi jopa verrata kotiäitiyttä ylenpalttiseen narsismiin, omat lapsethan ovat laajennettu minä itse ja kaikki mitä omiin lapsiin panostetaan on kuin yksin itselleen antaisi.

Mutta tällaista en missään tapauksessa aijo sanoa. Sitäpaitsi pikkuisen narsisti pitääkin olla, kun kyseessä on kuitenkin seuraavan sukupolven kasvattaminen, joka on luonnollisesti se ihmiskunnan töistä kaikkein tärkein.

There is propably no God..

..so stop worrying and enjoy your life. Tällaisella mainostekstillä brittiläiset vapaa-ajattelijat ja ateistit ottivat julkista tilaa näkyvästi haltuun. Ovela mainos ja odotettava veto liikkeeltä, joka on varmasti tuskastunut näkyvään kristilliseen mainontaan, jota täällä Suomessakin on mm. usko, toivo ja rakkaus kampanjan yhteydessä nähty.

Kyseinen mainoskampanja, eroakirkosta.fi ja moni muu ajassa liikkuva ilmiö on saanut minut jo pitkään pohtimaan, mitä annettavaa kristinuskolla oikeasti on nykyihmiselle, ja mitä sillä pitäisi olla?

Lähimmäisenrakkaus, köyhistä huolehtiminen, etiikan ja moraalin säädökset, sisäinen eheytyminen, jopa toivo kuoleman jälkeisestä elämästä on helposti mahdollista ulkoistaa pois kristinuskon piiristä. Mitä jää jäljelle?

Käteeni osui kerran kirjastossa kierrellessäni tositapahtumiin perustuva kirja Nigerian lapsisotilaista. Kuten arvata saattaa, kirja oli äärimmäisen tylyä luettavaa. Kirjoittaja, joka oli koonnut tarinansa julman sisällissodan lapsiveteraaneja haastattelemalla, teki lukijalle selväksi, ettei monella lapsella ollut muuta mahdollisuutta, kuin kärsiä itse tai laittaa toiset kärsimään.

Kirja loppui onnellisesti sodan loppumiseen ja päähenkilölapsen päätymisellä amerikkalaisten ylläpitämään kuntoutuspaikkaan, jossa koulutetut terapeutit yrittivät koota hirmutekojen raunioittamia lasten mieliä.

Joskus aikuinen ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen on valittava kärsiäkö ja kenties kuollako itse vai vahingoittaako toisia hirviömäisillä tavoilla jonkun epäinhimillisen koneiston osana. Vaikka ymmärrämme, että päätös on hirveän epäreilu, katsomme, että aikuisella on silti vastuu teoistaan ja hänen on myös kärsittävä rangaistus toisille aiheuttamastaan vanhingosta. Näin kävi niille, jotka osallistuivat natsivainoihin ja näin on käynyt monelle muulle hirmuhallinnon sokaisemalle ja painostamalle.

Mutta miten on lasten laita? En ole opiskellut tarpeeksi etiikkaa, juridiikkaa tai kehityspsykologiaa, että osaisin ottaa kantaa siihen, minkä ikäinen lapsi on asetettava syytteeseen pakon allakin tekemistään hirveyksistä. Varmaa on kuitenkin, että ihmisen oma mieli tuomitsee pahuuden jos ei itse tilanteessa, niin viimeistään jälkikäteen ja oma raskas syyllisyydentunto voi olla pahemmin invalidisoiva asia kuin kidutusten tuomat vammat.

Miten tämä kaikki sitten liittyy vapaa-ajatteluun, ateismiin tai kristinuskoon.

No niin, kristinuskon syvin sanoma ainakin itselleni on, että jokainen on syyllinen erilaiseen pahuuteen, julmuuteen ja laiminlyönteihin, mutta Kristuksessa vapaa syyllisyydentunteesta riippumatta siitä, tuleeko koskaan tuomituksi maallisen oikeuden edessä.

Niinpä vapaa-ajattelijoiden mainostekstiä parempi teksti olisi mielestäni:

There is propably a God, so stop worrying and enjoy your life.

Lisäksi olen monesti miettinyt, että jos kaikilla ihmisillä olisi sellainen usko iankaikkisuuten, mikä alkuaikojen (ja varmaan nykyaikojenkin) marttyyreillä on, olisi tämä maailma paljon parempi paikka elää.

Vai miten sinä luulet, että elämääsi vaikuttaisi varma tieto siitä, että heti samalla sekuntilla, kun olet ylittänyt viimeisen rajan, eteesi lennähtää kaikki aineellinen, mistä koskaan olet haaveillut, että aistisi aukevat kokemaan kaiken voimakkaammin, että täydellinen, intohimoinen rakkaus saavuttaa jokaisen solusi sisältä ja päältä.

Itse ainakin lakkaisin siitä paikasta tavoittelemasta hampaat irvessä aineellista hyvää, erinomaista terveyttä, loistavaa parisuhdetta ja pitkää ikää. Sotilajuntillekin saattaisi tulla työvoimapula, kun maallisesta elämästään vähät välittävät ihmiset eivät olisi enää painostettavissa pahuuden pelinappuloiksi.