Tasa-arvohapatusta ja erään lahkon tarina

Olen viime päivinä lueskellut RaTas (raamatullinen tasa-arvo) ajatuksia ja muutenkin miettinyt tasa-arvoa kristillisissä yhteisöissä.

Evankelisluterilaisen kirkon arkki-piispa (ent.) John Vikström on puolustanut naispappeutta julkisuudessa ja hän kirjoittaa aiheesta myös kirjassaan Elämme siis kuolemme, keskustelukirjeitä Jörn Donnerin kanssa, näin:

"Paavalin kirjeiden kirjaimellinen noudattaminen Uuden testamentin puolelta johtaisi yhteiskunnassa, perheissä ja kirkossa patriarkaaliseen järjestelmään, jossa naisia ja työntekijöitä kohdeltaisiin sen mukaisesti. Tälläkin kohtaa on uskoteltu raamatullisuus kovin valikoivaa. Voidaan yrittää vaatia noudatettavan näitä apostolin patriarkaalisia elämänohjeita avioliitto- ja perhe-elämässä taikka papinvirassa, vaikka muilta osin hyväksyttäisiin yhteiskunnassa vallitseva, Raamatun ajalle täysin vieras demokraattinen etiikka."

Näinhän se menee. Tiedän kyllä surukseni kristillisiä yhteisöjä, joissa mielellään nähtäisiin koko yhteiskunnan taantuminen takaisin patriarkaaliseen hallintamalliin. Yksi ikävä esimerkki on aikanaan negatiivista julkisuuttakin nauttinut, luterilaisen kirkon siipien suojissa maallikkotyönä aloittanut XX.

XX ei onneksi enää pitkään aikaan ole toiminut luterilaisen kirkon sisällä, lisäksi liike on pahasti lahkoutunut ja suurin osan sen jäsenistä on irtautunut liikkeestä. Muutamien uskollisten joukko on kuitenkin pysynyt kasassa ja pyörittää jopa omaa hyvin menestyvää yritystään, jonka palkkalistoilla ei ole ensimmäistäkään naista!

Koska minulla oli erittäin kyseenalainen kunnia kuulua ko. lahkoon muutamia vuosia lukiosta pääsyni jälkeen, voin vahvistaa, että yhteisö pyrkii todellakin kaikessa elämään Paavalin (ja lahkon johtajan) nais/mies opetuksille uskollisena.
He vetävät opetuksen jopa niin pitkälle, että naista ei nähdä lainkaan Jumalan kuvana, ja näin nainen voi heijastaa vain miehensä kunniaa, ei Jumalan kunniaa kuten mies.

Mm. tämän kokemuksen pelästyttämänä toivon sydämestäni, että ev.lut kirkko ottaisi erittäin voimakkaan negatiivisen kannan kaikenlaiseen syrjintään ja epätasa-arvoiseen (tai muuten kyseenalaiseen) toimintaan kirkon sisällä. On aika hirveä skenaario ajatella nuoria ihmisiä (jollainen itsekin olin lahkoon eksyessäni), jotka menevät kansankirkon turvaa ja luottamusta herättäviin tiloihin ja toimintaan ja päätyvät sitäkautta mukaan ties millaisiin syrjintää ja epätasa-arvoa kannattaviin porukoihin, jotka pahimmissa tapauksissa riitautuessaan emokirkon kanssa lahkoutuvat täysin ja vievät jäsenensä mukanaan.

Muuten, minusta tasa-arvoon, homoseksuaalisuuteen ja kaikkeen muuhunkin (kristilliseen) etiikkaan riittää hyvin kultainen sääntö, joka on:

Tee toisille, niin kuin toivoisit itsellesi tehtävän (jos olisit hänen asemassaan).

Vaikeinta tässä käskyssä lienee tosin aito, toisen asemaan eläytyminen niin, ettei toisaalta kuvittele toisen olevan KOVIN erilainen kuin itse ja että kuitenkin näkee, että toinen ON joiltain osin erilainen kuin itse. Hmm.. menipä monimutkaiseksi.