tiistai 5. toukokuuta 2009

Mitä jää jäljelle

Olen ennenkin pohtinut tällä foorumilla, että mitä jää jäljelle uskosta ja Jumalasta, jos kaikki se maailmanselityksestä, johon Jumalaa ei "välttämättä tarvita" riisutaan pois.

Keskustelu lähti taas tänään hyvin käyntiin, kun juttelin aiheesta uskonlahkosta irtautuneen (ja edelleen Jumalaan uskovan) ystäväni kanssa. Siinä sivussa pohdin myös omia kokemuksiani epäterveestä uskosta, karismaattisista lieveilmiöistä, Jeesuksen äänen kuulemisesta ja sen semmoisesta.

Tämän pohdinnan lopputulos oli, että on viimekädessä on vain kaksi asiaa, joihin henkilökohtaisesti ja välttämättä tarvitsen Jumala-selityksen. Nämä ovat: maailmankaikkeuden synty
ja ihmisen kuolevaisuus, (sekä jossainmäärin myös kärsimyksen ongelma).

Minulla ei luonnontieteilijänä ole mitään suurta vaikeutta uskoa evoluutioteoriaan sinänsä. Ongelmakohdaksi muodostuu kuitenkin se osa evoluutioteoriaa, jossa alkuräjähdys synnyttää aineen s a t t u m a l t a. Luonnontieteellisestihän on relevanttia puhua sattumasta, niin kauan, kun muutakaan selitystä ei pystytä osoittamaan. Minusta se ei vain tunnu oikelta.

Toinen ongelma, ihmisen kuolevaisuus ei sekään sinänsä ole ongelma. En epäile, etteikö ihminen voisi elää mielekkään ja hyvän elämän ja sitten lakata, muuttua mullaksi ja palata osaksi materiaalista elonkiertoa. Minulle ongelma on siinä, että se lakkaaminen ei vain tunnu mielekkäältä tai uskottavalta.

Hyvä on, tulin myöntäneeksi, että perustan maailmankuvani tuplasti tunteelle. Mutta mille te muut maailmankuvanne sitten perustatte?

Mieheni väittää käyttävänsä maailmankuvansa rakentamisessa järkeä ja nojaavansa metodiin, jossa kaikki selitetään mahdollisimman yksinkertaisella, riittävän todistusvoimaisella perustelulla (tällä metodilla oli joku nimikin, mutta en muista sitä nyt). Näin ollen, ihminen kuolee ruumiinsa mukana, koska tällä väittämällä on merkittävästi suurempi todistusvoima kuin sillä, että ihminen eläisi kuolemansa jälkeen jossain ruumiinsa ulkopuolella.

Mieheni mukaan myös alkuräjähdys on yksinkertaisempi selittää ilman erillistä oletusta persoonallisesta voimasta. Hänestä on yksinkertaisempaa uskoa, että jotain mitä ei voida välittömästi osoittaa e i ole, kuin että se on.

Näin se varmaan on, mutta silti tunne on tunne ja minä pysyn uskovaisena.

Olisi muuten kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuisi, jos jostain syystä tieteellisesti todistettaisiin, että jokin jumalallinen voima on olemassa ja ohjailee tätä maailmankaikkeutta. Vaikuttaisiko tieto ateistien maailmankuvaan, vai pysyisikö ateistien suuri enemmistö yhä ateisteina, koska heistä se t u n t u i s i silti edelleen paremmalta vaihtoehdolta, kuin uuden todistusaineiston päällä lepäävä tieto Jumalan olemassaolosta.

7 kommenttia:

Sonja kirjoitti...

Moi, oon lukenut vegaanikokeilublogiasi, hyviä ajatuksia täynnä! :) Uskon, että teillä riittää intoa jatkaakin tuolla linjalla.

Luulen, että minä ja muut tuntemani ateistit alkaisivat uskoa sellaiseen Jumalaan, joka todistaisi olemassaolonsa. Ateisteilla kun ei ole tarvetta todistaa olemassaolemattomuutta, vaan todisteiden puutteessa emme usko yliluonnollisiin. Ja mitään hengellistä tarvetta olemassaolemattomuudelle ei ole :)

Lamppu kirjoitti...

Moi,

Uskominen ja uskomattomuus sekä niiden kentässä pyörivät erilaiset uskonnot on aikamoinen vyyhti. Toisaalta uskonnot tarjoaa ihmiselle niin paljon yhteenkuuluvuutta, perusturvallisuutta ja elämän mielekkääksi kokemista, että vain hölmö jättää tarttumatta tilaisuuteen uskoa (sikäli kuin sellainen tilaisuus eteen tulee..) Toisaalta uskonnot ovat myös täynnä piilotettua ja avointa vallankäyttöä, elämätöntä elämää, pelkoja ja ahdistusta, että onnellinen se, ken ei elämäänsä uskontoa kaipaa.

Itsellä usko on äidinmaidossa imettyä ja kuten kirjoitin, puhtaasti biologisen maailmankuvan omaksuminen ei varmaan onnistuisi, vaikka sitä tietoisesti yrittäisinkin.

Jäin vielä miettimään tuota todistamis-juttua ja todisteiden puuttumista. Arkikielessä sanotaan, "uskon jos näen", tai "uskon jos voit todistaa". Jumalauskossa erilaista on ehkä todistusten omakohtaisuus. Eli moni uskova kokee saaneensa Jumalalta itseltään vahvan todistuksen olemassaolostaan. Nämä todistukset, (kuten itse uskokin) ovat kuitenkin luonteeltaan vahvasti subjektiivisia ja sellaisia, joilla ei massoja (tai ketään muutakaan ulkopuolista) vakuuteta.

Itse ajattelenkin, että toisin kuin tieteeseen uskominen, Jumalaan uskominen on vapaa valinta. Tieteeseen (kuten vaikkapa matemaattisiin kaavoihin) uskovat kaikki järkevät ihmiset, mutta Jumalaan uskovissa niin kuin myös ateisteissa on yhtä paljon järkeviä kuin hölmöjäkin.

Miksi osa älykkäistä ihmisistä siis valitsee uskoa johonkin, mitä ei voida tieteellisesti todistaa? Osittain syy on takuulla kasvatuksen sekä kaikenlaisten tunne-elämän kiemuroiden. Uskon kuitenkin myös tuohon mainostamaani subjektiiviseen todistukseen ja siihen, että todistuksen takana on muutakin kuin jumalhahmoa kaipaavan ihmisen mieli(kuvitus).

Häivähdys kirjoitti...

Minun mielestäni tieteellinen tutkimus ja tieteelliset totuudet vievät lähemmäs Jumalaa silloin kun ne ovat todella totta. Tiedehän on erehtyväistä ja virheellisten käsitysten ja harhaan johtaneiden polkujen korjaaminen voi viedä sukupolvenkin ajan. Sen ajan niihin sokeasti luottava on hakoteillä. Tällaisia teorioita, jotka ovat vaikuttaneet kokonaisten sukupolvien käsityksiin elämän biologiasta ja joita on aikanaan opetettu kouluissakin, on esitelty mielenkiintoisesti kirjassa "Signatue in the Cell".

Minulle riittää todisteeksi Jumalan olemassaolosta oma sisäinen tuntemus ja elämänkokemus, jota vahvistavat Raamattu ja muiden samankaltaiset kokemukset.

En usko että mitkään tieteelliset todistukset saavat esim. ateistia uskomaan, jos ei hän tahdo uskoa. Minkä tahansa todisteen voi uskotella itselleen epäpäteväksi, vaikka kuinka näkisi, kuulisi tai tunnustelisi, jos ei halua nähdä, kuulla tai vakuuttua.

Häivähdys kirjoitti...

.. niinpä uskonkin että usko on Jumalan työtä. Hän saa aikaan tahdon uskoa ja sen sisäisen vakuuttuneisuuden :)

Syömäri Jantunen kirjoitti...

"Minun mielestäni tieteellinen tutkimus ja tieteelliset totuudet vievät lähemmäs Jumalaa silloin kun ne ovat todella totta."

Saatan hyvin olla samaa mieltä sun kanssa tosta mitä sanoit. Mun viimeisin innostus, luontokerhoilu ja kaikkki luonnossa liikkuminen on vienyt myös ajattelemaan, että myös epätieteellinen tutkimus so. se kaikki mitä me silmillä ja muilla aisteilla "nähdään" voi viedä lähemmäs Jumalaa. Mutta niin raa´alta kuin se kuulostaakin, usko on silti lahja eikä sen valitseminen liene yksin yksilön omissa käsissä..

Häivähdys kirjoitti...

Minullekin luonto ja kaikki elämä bakteereista ihmiseen on suurta ja ihmeellistä todistusta Jumalasta, enkä voi lakata ihmettelemästä, miten kukaan voi olla uskomatta Luojaan sitä katsellessaan. Miten voi uskoa kaiken sen syntyneen sattumalta, itsestään. En minullakaan ole mitään sitä ajatusta vastaan, että se olisi syntynyt vähitellen, mutta ei toki täysin ilman ohjausta. Joskus olen miettinyt sitäkin, millainen todiste sitten olisi riittävä vakuuttamaan Jumalan olemassaolosta ja toiminnasta, jos luomakunta ei sitä tee. Ihmeetkään eivät välttämättä saa aikaan uskoa, koska ne voidaan aina jotenkin selittää pois.

Ruotsissa tapahtui vuonna 1946 erikoinen tapahtuma, joka sai monet ihmettelemään, mutta ei sekään välttämättä vaikuttanut uskoa: http://www.sunpoint.net/~nettitieto/kaivoskuilu.html

Syömäri Jantunen kirjoitti...

Vau, olipa hieno artikkeli! Kiitos kun jaoit sen mulle! Toivottavasti moni muukin on lukenut/lukee sen. Jostain kreationismi-kirjasta muistaakseni luin myös tällasen väitteen, että maailman synty sattumalta vastaisi samanlaista tapahtumaa, kuin että tulisi iso lumivyöry, jonka seurauksena vuoren kivet ja lumikokkareet järjestäytyisivät vuoren alle sellaiseen järjestykseen, että ne muodostaisivat sanat: Minä olen.

Että uskokoon evoluutioon sattuman ohjaamana prossessina ken haluaa.

Minulle tuota lumivyöry"sattumaa" ei tee todennäköiseksi edes se ajatus, että lumivyöry kestäisi miljadreja vuosia.